Taiteilijan arkikuvahaaste, kuvia ja pohdintoja taiteilijan arjesta sekä mielen maisemista
Taiteilijan arkikuva, osa 1
Kiitos Facebook-arkikuvahaasteesta ystävälleni Niinalle! Haaste käynnisti kokonaisen uudenlaisten ideoiden sarjan! Päätinkin nimittäin jakaa yleisön pyynnöstä myös pätkän taiteilijan arkea.
Koska poikkitaiteellisena ajattelijana koitan aina ajatella asioita uudesta kuvakulmasta, kehittää, soveltaa, uudistaa, ravistella ja viedä muutosta eteenpäin, muuntuu tässä samalla nyt tämäkin 10 kuvaa ilman selityksiä -arkikuvahaaste.
Vaikka arvoitukselliset kuvat sopivatkin hektisen arjen alati kiihtyvään kuvavirtaan, uin tässäkin vastavirtaan. Päätin liittää kuvaan, ilman selityksiä sijaan, nimen omaan syvempää pohdintaa.
Sosiaalisen median pikaruoka on nielaissut nykyihmisen keskittymiskyvyn. Ei malteta lukea enää edes otsikoita, saatika sitten perehtyä asioihin syvällisemmin. Niin moni hyvä tarina jää pikaselaajilta huomaamatta ja niin paljon olennaisen tärkeitä artikkeleita lukematta. Väestön ÄO laskee, PISA-tulokset huononevat ja keskitymiskyky murenee. Yksilöt syyttävät järjestelmiä vaikka yllättävän moni asia on kuitenkin edelleen oman harkintakyvyn ja päätäntävallan varassa. Siksi itsekin olen tietoisesti vähentänyt sosiaalisen median hälinää, jotta voin fokusoida keskittymisen johonkin olennaisempaan, kuten ajattelua virittäviin näyttelyprojekteihin, lukemiseen, hyvinvoinnin edistämiseen ja luovuuteen.
Tällä hetkellä arki jatkuu kaamoksen projekteja suunnitellen. Päivän sana on ”diversiteetti.” Se on seuraavan, 29.2.2024 Gumbostrand Konst & Formissa avautuvan näyttelyn nimi, jonka runko rakentuu biodiversiteetin ja sosiologisen monimuotoisuuden ympärille, jossa ihminen on osa luontoa ja luonto osaltaan kuin yhteiskunta. Luontotyypit kuvaavat vertauskuvallisesti väestödiversiteetin kulttuurieroja ja erilaiset luontokappaleet ilmentävät yksilöiden persoonallisuuskirjon olemuksia. Ilmastonmuutos ravisuttelee ja muokkaa elinympäristöä, mutta samalla meillä on menossa suuri, henkinen ilmastonmuutos. Kulttuurit sekoittuvat ja arvot muuttuvat.
Arvot vaikuttavat vahvasti omaankin arkeeni. En halua ajella turhaan autolla, päästäkseni vain sienimetsään, vaikka niin kovin sielu sinne halajaakin. Bussillakin pääsisi, mutta nyt on priorisoitava ajankäyttöä. Oli tyydyttävä jälleen urbaaniin luontoretkeen, jossa kohdalle osui tämä lähipuiston ”naperohapero.” Siihen silmä tarttuu, mitä mielessä päälimmäisenä; sienet sekä ihminen osana luontoa. Poimin siis tuon näkymän talteen, kameran muistiin.
Näihin kuviin ja tunnelmiin täältä diversiteetti-ateljeelta! Katsotaan, mitä huominen tuo taas tullessaan.
Inspiroivaa keskiviikkoa kaikille! 🤗✨
Taiteilijan arkikuva, osa 2
Keskiviikkona alkanut, taiteilijan arkikuvahaaste kera pohdintojen jatkuu.
Vuosien saatossa ehkä yleisin kysymys on, kuinka pitkään yhden maalauksen tekemiseen kuluu aikaa?
Se on vaikea kysymys, sillä ensin pitäisi määritellä, mitä maalauksen syntymiseen ylipäätään lasketaan?
Maalauksen syntyminen on pitkä prosessi, jonka alku on saattanut lähteä liikkeelle vuosien takaisen, jatkuvan ympäristön tarkkailun myötä löytyneiden ideoiden yhdistelmistä. Oikeastaan kaikki, mitä maalauksen syntyprosessiin liittyy, on jopa parin kymmenen vuoden kehityskulun tulos.
Matka tekniseen toteutukseen voi olla hyvinkin pitkä: on idean jalostamista sekä värimaailman, tekniikan, sommitelman ja kokonaisuuden pohdintaa, kankaiden ominaisuuksien valintaa, kiilapuiden tilausta, materiaalien ja työvälineiden hankintaa, noutoa, varastointia, inventointia, pohjan valmistusta jne. Nämä kaikki ovat siis vielä ennen varsinaisen maalaamisen aloittamista edeltäviä toimenpiteitä.
Itse maalaaminen voi edetä hyvin suunniteltuna nopeastikin, mutta harvemmin tulee tehtyä yhtä maalausta kerralla valmiiksi alusta loppuun. On otettava välillä aikaa ja etäisyyttä; tehtävä muita maalauksia tai asioita, maalaamisen tauottamiseksi. Muuten lopputulos saattaa mennä vain yksityiskohtien hinkkaamiseksi ja tukkoon maalaamiseksi, jolloin tietty ”raikkaus” häviää.
Sitten tulee teostietojen kirjaamista, kuvaamista, nettisivujen, verkkokaupan ja somen sisällön moninaisia työvaiheita sekä niistä seuranneisiin yhteydenottoihin paneutumista, asiakaskäyntejä jne. On pakkaus- ja postitusmateriaalien hankintaa, postitusta, grafiikan ja valokuvien inventointia & pakkaamista, mediasisällön kuvaamista ja editointia, kirjoittamista, kirjanpitoa, vakuutuksia, laskuja, sähköposteja… Arki on siis paljolti myös kaikkea muuta kuin maalaamista.
Täten näyttelyissä myytyjen teosten yhteenlaskettuun summaan perustuvat johtopäätökset taiteilijan huikeista tuntipalkoista, ovat todella harhaanjohtavia; sillä reippaasti yli puolet myyntihinnasta menee näyttelyn kuluihin, veroihin, materiaaleihin ja sen jälkeen vielä muihin juokseviin kuluihin, kuten vakuutuksiin, puhelinlaskuihin, tilavuokriin, toimistotyövälineisiin jne. Eli kaikkeen siihen, mitä tarvitaan, jotta maalaukset ja näyttelyt voivat ylipäätään syntyä.
Tällä hetkellä työn alla on monta asiaa. Välillä maalaan tilaustöitä eteenpäin ja otan niihin etäisyyttä suunnittelemalla tulevan näyttelyn kokonaisuutta. Tuon kokonaisuuden rakentumiseen liittyy paljon myös sosiologian opiskelua, diversiteettiä käsittelevään kirjallisuuteen tutustumista ja puhelimen luontokuvamuistiinpanoihin paneutumista. Niistä jalostuu sitten jonkinlainen, jäsennelty käsikirjoitus, suunnitelma ja aikataulu.
Ilman kaikkea tätä, syntyisi näyttelyihin vain satunnaisia räpellyksiä, ilman minkäänlaista punaista lankaa ja selkeää kokonaisuutta. On olennaista, että näyttelyllä on jokin teema. Ainakin minun kohdallani, olisi milteimpä mahdotonta saada aikaan suuri kokonaisuus, ilman tarkkaan suunniteltua käsikirjoitusta ja syvempiä pohdintoja.
Erityisesti seuraava näyttely rakentuu edellisen tapaan, ikäänkuin kolmen osa-alueen kombinaatiosta: näyttelykokemuksesta, pohdinnoista teosten taustalla sekä itsenäisistä maalauksista, jotka sitovat yhteen tuon kokonaisuuden. Paljon kuluu siis aikaa tuon kaiken suunniteluun; kuten tässä kuvassa: näyttelyn pohjapiirustusta ja ripustussuunnitelmaa luonnostellen.
Ilta jatkui ystävää tavatessa, joten pohdinnat siirtyivät väliaikaviihteeksi, viikonlopun mökkimatkan lossitauoille.
Seuraavaksi vuorossa halkohommia ja saunan lämmitystä 🥰
Näihin eilisiin kuviin ja tunnelmiin täältä Houtskarin lautalta! Luovuutta syksyiseen viikonloppuun! 🤗🍂✨
Taiteilijan arkikuva, osa 3
Edellisessä päivityksessä tuli kerrottua arjen monimuotoisuudesta, jossa vilahti mukana ideat. Jostainhan ne ideat tosiaan tulevat, kertyvät ja jalostuvat.
Luonto on minulle se paikka, jossa mieli lepää, siitäkin huolimatta, että aistit skannaavat ja tutkivat kaikkea mielenkiintoista jatkuvasti.
Nämä luonnon pienten ihmeiden äärelle pysähtyneet hetket ovat melko olennainen osa minua ihmisenä. Kyltymättömänä luonnon tutkiskelijana, tulen olemaan ikuisesti kuin utelias pieni lapsi.
Mitä sieltä luonnosta sitten löytyy?
Aika paljon kivien, kallioiden ja rantavesien sommitelmia sekä erityisesti jäkäliä, käpyjä, oksia, mielenkiintoisia kasveja, hyönteisiä, mäntyjä ja sammaleisia satumetsiä. Suot ovat kaikessa monimuotoisuudessaan ja myyttisyydessän kiehtovia. Ja valo; erityisesti varjoisassa paikassa, eri muotoisiin kasveihin osuvat auringon säteet.
Hienot maisemat ovat toki aina pieniä elämyksiä, mutta vielä suurempia elämyksiä ovat kuitenkin aina ne pienen pienet yksityiskohdat ja tunnelmat, joissa yhdistyvät näkymän lisäksi myös tuntuma jalkojen alla, ilman kosketus sekä ääni- ja tuoksumaisema, joita kuviin voi tosin taltioida vain muistikuvien mielleyhtyminä.
Nyt merellä tuoksuu ja puissa humisee syksy. Josko tänään pääsisi rannan pauhunnasta vihdoin tuonne hiljaa humisevaan sienimetsään 🙏🏻😍
Taiteilijan arkikuva, osa 4
Ai miten sopivan tahmea maanantaipäivitys: kirjanpito! Kuukausi vaihtui taas kynien ja paperien ääressä, numeroita piirrellen.
Vaikka kirjanpidolliset toimistotyöt eivät olekaan niitä suurimpia intohimojani, haluan pitää asiat järjestyksessä, sillä järjestyksellä ja harmonialla on ainakin minulle suuri vaikutus luovuuteen. Jos paperipinoissa, sähköpostissa ja tiedostoissa murisee kaaos, on silloin vaikea keskittyä mihinkään. Mutta auta armias kun asiat ovat taas järjestyksessä, leijjuu luovuus sillä dopamiinihöyryllä hyvinkin pitkään; no, ainakin taas seuraavan kuun vaihteeseen.
Kaikki asiat eivät tahdosta huolimatta pysy aina aivan täydellisessä järjestyksessä, mutta tulen melko hyvin toimeen ”riittävän hyvän” järjestyksen kanssa. Luovaa kaaosta on ajoittain vaikea välttää, mutta niissäkin tilanteissa on omat logiikkansa. Oikeastaan olen monesti parhaimmillani juuri kiireessä, jolloin tekeminen on vahvasti organisoitua ja tavoitteellista.
En silti ole koskaan oppinut elämään tekemättömien töiden kanssa, varsinkin jos niitä on kertynyt liikaa. Työn tekeminenkään ei ole niin rasittavaa kuin roikkuvat, hoitamattomat ja keskeneräiset asiat; erityisesti, jos aikaa kuluu ja huono omatunto painaa.
Kirjanpitotehtävät linkittyvät luonnollisesti toimeentuloon. Vaikka taiteilijatkaan eivät voi maksaa laskuja pyhällä hengellä, on taidealalla omituinen ristiriita; taiteilijat haluaisivat myydä teoksiaan, mutta jos niitä myy ja tulee toimeen omillaan, saattaa tulla helposti syytetyksi kaupallisuudesta. Välillä tuntuu rehellisesti sanottuna melko pahalle, että työllä, toimeliaisuudella, luovuudella ja sellaisella taiteella, josta yleisö tykkää, ei saisi elää tai silloin ei ole oikea taiteilija; vain vaikeasti ymmärrettävää taidetta tekevä apurahataiteilija, on oikea taiteilija.
Mitä jos verrataan muusikoihin? Ei siellä kukaan katso nenän vartta pitkin, jos keikat ovat loppuun myytyjä. Entä teatteri, elokuvat tai kirjat; sielläkään ei ole samanlaista ajatusmaailmaa kuin kuvataiteessa.
En tässä syvenny asian syihin sen enempää, mutta onneksi suurin osa lähimmistä taiteilijaystävistäni on, apurahoista huolimatta, yhtä yrittelijäitä, kannustavia ja onnittelevat hienosti menneistä näyttelyistä. Mutta on totta, että kuvataidemaailman persoonallisuusdiversiteetti on sen verran monenkirjava, että kaikki eivät mahdu samaan huoneilmaan.
Nukun itse yöni parhaiten ja pysyn vireessä, kun teen sen, minkä koen itse arvokkaaksi ja tärkeäksi. Niin pitkään kun pystyn, yritän tulla toimeen ilman apurahoja. Toki silloin ymmärrettävästi priorisoituu helposti myös rohkeammat installaatioideat näyttelykokonaisuuksien ulkopuolelle. Niille jää tilaa, jos aikaa jää; harvemmin jää. Silti yritän pitää kiinni myös niistä ei-tuottavistakin ideoista, joiden toteuttamiseen käytän sitten sitä ”omaa aikaa.”
Aika on kuitenkin rajallista ja päivittäin on tasapainoiltava prioriteettien kanssa.
Koskaan yksikään näyttelyn menestys ei ole ollut itsestäänselvyys, vaan jokainen myyty teos on kuin voittaisi lotossa. Jatkuva epävarmuuden pelko tulevasta on ollut arkea jo parikymmentä vuotta, mutta silti sitä vaan aina koittaa uskoa tulevaan.
Asioillahan on ollut tapana aina jotenkin järjestyä; vaikkakaan ei koskaan itsekseen, ihan ilman minkäänlaista työpanosta – asiat ja paperitkin järjestyy, kun ne laittaa järjestykseen
Voimaa ja pitkäjänteisyyttä syksyiseen viikkoon!
Lisäys vielä iltakävelyltä. Hieman huvitti, kun tuli kuljettua tämän ravintolan ohi 😀
Taiteilijan arkikuva, osa 5
Taiteilijan työ on yksinäistä. Vielä reilut kaksi vuotta sitten, arkeni lähenteli lähes absoluuttista fyysistä yksinäisyyttä, jota syvensi entisestään, elämään liittyneet, moninaiset muut murheet. Enkä tarkoita koronaa, koska se ei radikaalisti juurikaan vaikuttanut normaaliin yksinäiseen arkeeni.
Yksinäisyys on vaikea ja monimuotoinen asia, jota monen on vaikea ymmärtää ja toisaalta hirveän moni kokee yksinäisyyttä jossain muodossa, joko ajoittain tai läpi elämän.
Yksinäisyys on pahimmillaan sitä, kun yhteenkuuluvuuden ja samaistumisen kokemus puuttuu tai jää musertavan vajaaksi. Ihminen on yksilön lisäksi kuitenkin vahvasti muihin ihmisiin linkittyvä ”suhdelo,” kuten mm. merkityksellisyyttä tutkinut filosofian tohtori Frank Martela, on osuvasti asian sanallistanut.
Sittemmin perehdyin itse hyvin syvällisesti yksinäisyyteen, aloittaen asian monimuotoisuutta avaavasta kirjasta, Yksinäisten Suomi (toim. Juho Saari, Gaudeamus, 2016). Tunnistin yksinäisyyteni monesta kohdasta, mutta erityisesti identiteettiyksinäisyydestä, jossa ympäriltä puuttuu erityisesti ne ihmiset, joiden kanssa voi innostuneesti syventyä ja jakaa itselle tärkeitä teemoja, arvoja ja aiheita.
Olen ollut pienestä pitäen aina enemmän tai vähemmän syrjitty tai ulkopuolinen; koulukiusattu, työpaikkakiusattu ja tiettyjen ammattiryhmien ulkopuolelle suljettu. Maailma ei todellakaan ollut sellainen, avoin, vastaanottava ja erilaisuutta arvostava, kuin minulle kotona opetettiin.
Aikojen saatossa filosofiasta ja sosiologiasta innostuneena, yksinäisyyden perspektiivi on laajentunut ja saanut uudenlaisia kuvakulmia ja termistöä. Pahimmillaan identiteettiyksinäisyyteni on saanut anomian piirteitä; syvää juurettomuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta, jossa itselle tärkeillä arvoilla ei tunnu olevan ympäröivässä, sosiaalisessa yhteisössä, juurikaan merkitystä tai arvostusta. Ikävimmillään se voi aiheuttaa välinpitämättömyyttä, ettei millään ole enää juurikaan merkitystä. En ole kuitenkaan antanut sille tunteelle täysin periksi.
Sittemmin olen nimittäin löytänyt yksinäisyydestä myös hyviä puolia. Se on mahdollistanut täysin itsenäisen ajattelun ja luovuuden, jota oikeastaan en enää halua turmella, liittymällä mihinkään kollektiiveihin, joiden normistoon tulisi taipua. En tarkoita, ettenkö kykenisi yhteistyöhön; ei, ei siitä ole kyse; rakastan tiimityötä ja yhteistyötä. Mutta tarkoitan lähinnä taidemaailmaa, jonka luonne on minulle nyt parissa kymmenessä vuodessa auennut. Pelkäänpä, että taiteilijan vapaus on monesti kahlittu taideyhteisön raameihin, normistoon ja odotuksiin liittyvään hyväksymisen tavoitteluun. Onko tällöin taiteilija vapaa toteuttamaan oikeasti sitä, mitä tärkeimmäksi kokee, jos taustalla on jatkuva pyrkimys tulla hyväksytyksi tietyin ehdoin? Tätä haluan välttää. Haluan toteuttaa omaa luovuuttani itselleni tärkein periaattein, en siksi, että tulisin hyväksytyksi vain joihonkin tiettyihin piireihin. Silloin on vapaa kun ei tarvitse pelätä tulevan työnnetyksi mihinkään ulkopuolelle, kun on jo ulkopuolella.
Yksinäisessä arjessa tulee mm. kuunneltua maalatessa kirjoja. Sekin on eräänlaista, ajatustason kommunikointia ja ideoiden jakamista. Kuuntelu, on nimittäin yksi tärkeimpiä kommunikaation osatekijöitä ja viisauden alku. On aivan huikean mielenkiintoista kuunnella tai lukea, maailmaa erilaisista kuvakulmista tutkivien kirjoittajien ja ajattelijoiden pohdintoja. Kaikkia kirjoja ei pysty kuuntelemaan, koska lukukokemus on kuitenkin eri asia kuin kuuntelukokemus. Lukiessa voi helpommin pysähtyä pohtimaan, vertaamaan ja soveltamaan ”kuulemaansa.”
Monesti juuri kirjojen kohdalla koen vahvaa samaistumisen tunnetta ja saan niiden kautta suunnatonta helpotusta identiteettiyksinäisyyteeni. Tyhjyydessä kaikuvaan kysymykseen, ”is anybody out there?” vastaakin yllättäen: ”there really are some people out there, somewhere.”
Tällaisia sielun yhteyksiä tarjoavat mm. Kari Enqvist, Frank Martela, Marcus Aurelius, Merete Mazzarella, Laura Kolbe & Kristiina Järvinen, Niina Junttila, Perttu Pölönen, Yuval Noah Harari…
Jonossa on paljon mielenkiintoisia nimiä ja kirjoja, liittyen erityisesti sosiologiaan ja sosiaalipsykologiaan.
Kaikesta inspiroivista ajatusyhteyksistä huolimatta, työarjessa kaipaisi silti edelleen joskus enemmän yhteistä luovaa projektityötä ja voimaannuttavaa työn tekemisen ja inspiraation jakamista. Yksinään asioihin tarttuminen on aina tahmeampaa, kuin yhdessä tekeminen. Välillä tuntuu kuin olisi työn äärellä, Tittelintuure-sadun myllärin tytär, olkien ja rukin kera linnan kammariin suljettuna. En vain tiennyt Tittelintuuren nimeä ja jouduin luopumaan paljosta ja kehräämään olkia yksinäni ehkä loppuelämäni. Onneksi kammarissa on iltaisin ja viikonloppuisin kuitenkin rakas arjen ja peiton jakaja sekä monia tärkeitä ystäviä, ja poika, jota ei onneksi aivan kokonaan tarvinnut Tittelintuurelle antaa.
Tämä on kaikesta vertauskuvallisuudestaan huolimatta, tositarina yhden taiteilijan elämästä ja arjesta, kirjojen tarjoamasta sielunkumppanuudesta ja ajoittain lamaannuttavasta, yksinäisyyden tuskasta.
Lukemisen ja sielujen kohtaamisen iloa viikonloppuun!
Taiteilijan arkea, osa 6
Tässä se on; arkisen kaupunkiympäristön yksi lempipaikoistani; rauhallinen, klassinen ja intiimi Rikhardinkadun kirjasto.
Filosofia, psykologia ja yhteiskuntatieteet; siinä kolme tärkeintä hyllyväliä. Ajan ilmiöiden tutkiminen ja ennen kaikkea niiden syihin perehtyminen, ovat yksi arkea tehokkaasti täyttävä intohimoni.
Kuten edellisessä päivityksessä tuli todettua, kirjojen lukeminen on siis eräänlaista, kirjoitetun ajatuskulun kuuntelua ja niiden kanssa pohdiskelevaa, ajatustason keskustelua. Omituisen hiljaista tuolla kirjastossa onkin, ottaen huomioon, kuinka paljon niissä hyllyrivistöissä riittää moninaista puheen sorinaa ja ajatusten virtaa.
Ja ajatella, kuinka paljon siellä tosiaan olisi ymmärrystä, ajattelua, viisautta, järkeä ja älyä laajentavaa informaatiota, vieläpä ilmaiseksi luettavissa. Miettinyt monesti, että jos kaikki koviten kolisevat tyhjät tynnyrit täyttyisivät kaikella sillä tiedolla sekä viisaudella, olisi somen ja netin keskustelupalstoilla yhtä hiljaista kuin kirjastossa.
Mitä enemmän lukee, sitä enemmän tajuaa, kuinka vähän lopulta tietää. Jos itselle tulee sellainen olo, mitä maailmasta ja yhteiskunnasta ymmärtävät sitten he, jotka eivät lue?
Eniten minua huolestuttaa asia yhteiskuntarauhan puolesta. Demokratia ei voi pidemmän päälle toimia, jos äänestäjillä on liian suppea sekä valikoiva kuva maailmasta ja yhteiskunnan rakenteista. Eikä ne rakenteet, lukeminen ja sivistys tunnu monia kiinnostavan, sillä arvomaailma on kallellaan aivan toiseen suuntaan.
Lienee ilman lukemistakin helposti nähtävissä, että nykypäivän vallitsevan arvomaailman kärjessä ovat raha, outfit, menestys, julkisuus viihde ja helppous. Jotain nykymaailmasta kertonee myös se, että nuorten tulevaisuudenhaaveita koskevissa kyselyissä korostuu kuuluisuus, rikkaus sekä gangsta-kulttuurin ihannointi. Tuntuu surulliselta, että tällaisessa ajan ilmiöiden arvomaailmassa monen omanarvontunto, on somen tykkäysten ja seuraajien määrän varassa. Merkkivaatteita vaikka sitten varastetaan muilta, jos niihin ei ole itsellä varaa, sillä ulkokuori ja status on kaikki kaikessa, jossa äly loistaa lähinnä poissaolollaan.
En itse kaipaa julkisuutta tai glamouria. Arvostan enemmän sitä, mitä ihmisten ulkokuorien sisäisessä maailmassa on maailmalle jotain järkevää annettavaa. Kaipaan ennemminkin hyviä ja analyyttisiä keskusteluja kuin pinnallista bling blingiä. Toki siististi täytyy pukeutua, mutta esimerkiksi statuslogojen näkyminen on noloa, joka opetettiin jo kotikasvatuksessa.
Työni on julkinen, mutta en siis halua olla mikään parrasvaloissa keikistelevä julkkis. Kosketus suuren yleisön kanssa on ollut sen verran avartava kokemus, että mielummin olen näkymätön ja keskityn vain omaan intohimooni, seisoen niiden arvojen takana, jotka ovat minulle tärkeimpiä.
En myöskään halua kilpailla mistään paremmuudesta. En halua olla paras, vaan toivoisin, että voisin vastata siihen maailmaa laajemmin ymmärtävään minimivaatimukseen, johon mielestäni kaikkien tulisi pyrkiä. Maailma on tottakai täynnä loistavia esikuvia ja suunnannäyttäjiä, mutta ei miksikään staraksi tarvitse itse pyrkiä. Useimmat heistä päätyvät sellaisiksi lähinnä juuri sen oman intohimon saattelemana ja sivuilmiönä; ja siihen sen arvostuksen tulisikin perustua.
Haaveilen aina välillä, että voisikohan sivistys, viisaus ja moraali tulla koskaan muotiin? Tässä vallitsevassa arvokulttuurissa, se tosiaan taitaa jäädä ikuiseksi haaveeksi, mutta koitan ainakin itse omalta osaltani edistää siihen tähtäävää kehitystä.
Ja säästyypähän samalla itse melkoisen monelta turhalta ärtymykseltä, kun viitsii laajentaa ymmärrystä maailmasta ja pitää pääkopan vireessä.
Kuvan otti poikani, jota tosin en ole saanut vielä innostumaan lukemisesta. Tunnen olevani voimaton, puhelimen tarjoaman pikaviihteen imun kilpailussa.
Lukemisen ja ikuisen opiskelun iloa tulevaan viikkoon! 🤗📚☀️
Taiteilijan arkea, osa 7
Vaikka taiteilijan työ on yksinäistä ja itsenäistä, tuovat tilaustyöt siihen ripauksen tiimityötä ja ihania kohtaamisia.
On jotenkin erityisen merkityksellistä saada tutustua syvällisesti erilaisiin ihmisiin, elämäntarinoihin, perheisiin ja perheenjäsenten luonteisiin sekä heidän kiinnostuksen alueisiinsa; koostaen niistä sen jälkeen omanlaisensa tarina, kuvallisen maalauksen muotoon tulkittuna.
Tilaustyöt ovat dynamiikaktaan siis hyvin erilaisia kuin näyttelytyöt.
Tilaustyöt ovat ikäänkuin elämänkerrallisia novelleja, kun näyttelyteokset taasen ovat omanlaisiaan, tarinallisia satuja tai pohtivan tutkivia esseitä.
Ainut, mikä tilaustöissä harmittaa, on niiden toteutumisen venyvät aikataulut. Ideaalitilanteessa haluaisin tarttua flow’n viemänä työhön heti; juosta hengästyneenä kotiin, vauhdissa vaatteita vaihtaen, pingoittamaan juuri sopivan kokoinen canvaspohja ja maalata niin pitkään kuin silmät pysyvät auki! Mutta todo-listan aikataulut eivät ole vielä sitä tilannetta mahdollistaneet.
Kun aikaa kuluu, muistijälki siirtyy passiiviseen muistiin, jonka arkistoista kaivaminen vaatii myöhemmin keskittymistä ja palaamista muistiinpanojen äärelle.
Siksi kirjoitan ylös kaiken olennaisen, mitä keskusteluiden myötä tulee esille sekä erilaisia ajatuksia ja ideoita, joita noiden kahvihetkien äärellä syntyy. Ne auttavat myöhemmin palauttamaan keskustelut selkeämmin mieleen.
Useimmiten idea maalauksesta rakentuu jutustelun myötä melko nopeasti, joka rakentuu muistiinpanoihin pieneksi pikaluonnokseksi. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ja se helpottaa aikanaan myös työn aloittamista.
Kun sitten vihdoin tulee se maalauksen aloittamisen hetki, teen aikaloikan taaksepäin, muistiinpanojen ja kuvien äärelle. Sen jälkeen itse maalaaminen alkaa paneutumalla luonnokseen. Aloitan toisintamalla tuon tuhertamani idean sommitelmaksi kankaalle, jotta aloittaminen ei tyrehtyisi turhan jahkailuun? Kun kokonaisuus alkaa hahmottua, palaan taas tarkemmin valokuviin ja tärkeimpiin yksityiskohtiin.
Kun sitten monien vaiheiden jälkeen koittaa aika lähettää kuva tilaajalle, kommentteja ja täydentäviä toiveita varten, alkaa viimeistelyä edeltävät korjaukset; siis ennen kun kuva ehtii vielä edes lähteä minnekään. Nimittäin kaikesta keskittymisestä, maalaamisen tauottamisesta ja kaukaa katsomisesta huolimatta, korjaustarpeet tulevat esiin usein vasta maalauksen valokuvaa, puhelimen näytöltä katsoessa. Tämä vaihe saattaa kestää pitkään ja vaatia lukemattomien korjauksien jälkeen useampia kuvia.
Kuva on melkein sama kuin katsoisi työtä kauempaa, mutta tehokkaampi. Silti teokset ovat livenä kuitenkin aina pehmeämpiä sekä dynaamisempia, sillä yleensä niitä kuitenkin katsotaan paljon lähempää. Jopa tietokoneen ruudulta kuvaa katsoessa etäisyys vastaa usein samaa, kuin katsoisi maalausta kotona viisitoistametrisen käytävän päästä. Mitä pienempi näyttö, sitä enemmän efekti korostuu. Harvassa kodissa on kuitenkaan niin pitkiä katseluetäisyyksiä, kuin miltä maalaus näyttää puhelimen näytöltä katsottaessa. Siksi teoksen asettaminen kuvankäsittelyäpillä sille varatusta paikasta otettuun interiöörikuvaan, antaa tarvittaessa lopputuloksesta realistisimman kokonaiskuvan.
Tilaustyöt ovat täten monella tavalla, minulle henkisesti todella tärkeitä, ja sitä ne ovat erityisesti yleensä myös asiakkaillekin. Tilaustyö on kokonaisvaltainen prosessi, johon kiteytyy paljon odotuksia, tunteita ja tärkeitä muistoja. Usein maalaukset tulevat ehkä lahjaksi puolisolle tai muutoin yhteisestä päätöksestä, keskeiselle paikalle, osaksi kodin elämää ja arkea. Näin ollen teoksen valmistumiseen ja luovutukseen sisältyy siis myös hurjasti onnistumisen paineita. Lopputulos on oltava mieluisa ja vastattava odotuksia. Siitä pitää huolen myös tyytyväisyystakuu; niin pitkään tarvittaessa viilataan, että kaikki ovat iloisia ja tyytyväisiä lopputulokseen; se on tässä omanlaisessaan tiimityössä tärkeintä.
Tänään sain taas jälleen ilon ja kunnian perehtyä erään perheen tarinaan ja iloisiin perhealbumeihin, joiden pohjalta jalostuva maalaus tulee aikanaan syntymäpäiväyllätykseksi, heidän tunnelmallisen kotinsa keskeiselle paikalle. Mutta sitä ennen täytyy maalata valmiiksi vielä muutama muu tilaustyö ja toteuttaa niin ikään tiimityönä, yksi isompi näyttelykokonaisuus.
Tiimityön ja yhdessä ideoinnin iloa myös sinne teidän kaikkien tuuliseen ja syksyiseen työviikkoon! 🤗🍂🌧️
Taiteilijan arkea, osa 8: mitä on vapaa-aika?
Välillä sitä on pysähtynyt joskus miettimään, mikä on työajan ja vapaa-ajan ero? Tuntipalkkaa vastaan suoritettavan työn tekijälle, ero on varmasti melko selkeä, mutta monella kuukausipalkkalaisella, joilla työaika ei ole välttämättä sidottu edes tiettyihin kellonaikoihin, ei taasen ohjeellinen kahdeksan tuntia päivässä näytä riittävän.
Yrittäjien keskuudessa puhutaan usein, että yrittäjää ei voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen yrittäjä. Se pitää pitkälti paikkansa. Samoin toimitusjohtajaa harvoin ymmärtää kukaan muu kuin toinen toimitusjohtaja. Synnytyksen fyysisiä tuntemuksiakaan on mahdoton vertailla miehen kanssa.
Turvallista palkkaa, loma-ajan palkkaa, sairasajan palkkaa, lomarahaa ja lomaltapaluurahaa itsestään selvyytenä saaneen on vaikea ymmärtää, miksi yrittäjällä työkeikat hallitsevat niin paljon arkea ja elämää. Se on oikeasti monessa perheessä, parisuhteessa ja jopa ystävyyssuhteissa iso haaste.
Aina kyse ei kuitenkaan ole toimeentulostakaan vaan intohimosta, joka linkittyy yhteen toimeentuloon liittyvän ammatin kanssa. Yhtälailla päiväkodin keikkatyöläinen voi olla äärimmäisen kiinnostunut lasten neuropsykiatriasta tai kognitiivisen kehityksen vaiheteorioista kuin kaupallisten intressien turvaamaa ja kannustavaa huipputeknologiaa suunnitteleva tutkija katalyyteistään. Vielä enemmän ihmetystä monissa herättää, jos aikaa käyttää ylenmäärin johonkin sellaiseen, joka ei jonkun mielestä tuota mitään; siis yleensä tällä tarkoitetaan rahaa.
Olen jo tovin ollut äärimmäisen kiinnostunut luokkaeroista. Enkä tarkoita luokkaeroilla tuloeroja, vaan esimerkiksi erilaisten koulutustaustojen, ammattiryhmien ja asuinalueiden moniulotteisia arvomaailmallisia kulttuurieroja. Tai myös toisinpäin: kulttuurieroja, jotka muodostavat yksilön arvomaailman, maailmankuvan, ammattiryhmään suuntautumisen sekä koulutukseen panostamisen.
Kulttuurieroilla tarkoitan siis ihmisen arkipäiväistä arvomaailmaa ja siihen perustuvia valintoja, ajatuksia, asenteita, mielipiteitä, toiveita sekä mieltymyksiä, kuten esimerkiksi esteettisiä, laadullisia ja musiikillisia mieltymyksiä.
Luokkaerot eivät siis ole silmissäni pelkästään tuloeroja, sillä olen huomannut, että raha ei esimerkiksi takaa ihmisen sivistystä, viisautta tai eettisyyttä.
Eniten ihmisen kulttuuriluokkaa määrittelee aika. Tai no, jätetään yhtälöstä pois, ärsytystä yleisesti aiheuttava, sana luokka ja korvataan se sanalla ryhmä; siitä tässä kuitenkin on kyse; arvokulttuuriryhmistä. Vaikka monet paheksuvat ihmisten luokittelua ja lokerointia, tekee jokainen ihminen mielessään asioiden ryhmittelyä jo aivan primitiivisten riskianalyysien vuoksi, joten kyse ei edelleenkään ole laittamisesta ihmisiä mihinkään arvojärjestykseen vaan tutkia ja ymmärtää, miksi esimerkiksi ihmiset eivät aina ymmärrä toisiaan; tässäkään asiassa. Jokaisen ihmisen maailmankuva, arvomaailma ja käsitys ihan kaikesta, perustuu ympärillä olevien vaikutteiden ja muiden ihmisten käsitykseen, aivan kaikesta; maapallon muodosta aina oman toiminnan vaikutuksen ymmärrykseen globaalissa kokonaisuudessa. Seura tekee kaltaisekseen, kertoo jo vanha sanontakin. Sosiologia ja sosiaalipsykologia pureutuvat juuri näihin asioihin. Tämä on aihe, jota mielelläni käsittelen myös taiteen keinoin.
Suurimmalla osalla meistä on käytössään 24 tuntia vuorokaudessa, jossa on, kroonisen ajanpuutteen tunteesta huolimatta, yllättävän paljon aikaa, jonka täytteen valitsee itse, enemmän tai vähemmän tiedostaen. Näyttäisi vahvasti siltä, että yksilön kulttuuriryhmään sijoittuminen korreloi melko suoraan verrannollisesti myös se, mihin aikaa käyttää. Jokainen meistä käyttää arjen erilaisissa tilanteissa aikaa odottamiseen ja likipitäen kaikki ottavat niissä hetkissä puhelimen käteen; mutta mihin sen ajan siellä puhelimessa käyttää, on olennaisinta.
Mitä kukin ihmisissä sitten arvostaa, pohjautuu myös omaan arvomaailmaan. Itse henkilökohtaisesti arvostan sydämen sivistystä, korkeaa moraalia, ajattelua ja maailman kulttuurien ja politiikan ymmärrystä. Pelkkä koulutustaso tai varsinkaan raha, eivät itsessään tee kenestäkään mielessäni arvokasta. Tärkeintä on se, mitä päässä ja sydämessä liikkuu.
Täten itse siis priorisoin paljon tilaa kaikelle maailmankuvaa avartavalle lukemiselle. Tälläkin hetkellä se priorisoituu kesäkodin syysvelvotteiden ja siivoamisen edelle. Tosin aikaa vie ja määrittelee myös moni muu asia. Veneen talviteloille siirto on tehtävä keliolosuhteiden vuoksi tänään, halusi tai ei. Aikaa kuluu ja on myös tehtävä valintoja, mistä ajasta on valmis maksamaan mitäkin. Tällä kertaa veneen talvitoimet on ulkoistettava, sillä aikaa ei riitä kaikkeen. Ei tietysti rahaakaan. Paljosta muusta täytyy tinkiä ja priorisointia täytyy tehdä jatkuvasti. Ja siihenkin liittyy juuri ne arvot; saaristoelämä ja toimiva vene on minulle tärkeämpää kuin kuukausittaiset kampaajakäynnit, matkustelu tai kaupalliset harrastukset; tiede taasen tärkeämpää kuin viihde.
Aikaa on kulunut myös edellisestä arkikuvapäivityksestä. Moni muu asia on mennyt sen edelle. Aika ei riitä kaikkeen. Nytkään se ei riitä tämän aiheen kirjoituksen laadulliseen tarkistamiseen. Aika loppuu.
Aika. Mihin aikaa kuluu? Miksi sitä tuntuu olevan aina liian vähän? Mikä on ajan hinta?
Ne ovat raamit, joiden sisälle ihminen rakentaa arvonsa, prioriteettinsa ja itsensä.
Sen verran nipistin aamusta myöskin aikaa, että luin juuri täydellisesti tähän aiheeseen linkittyneen kirjoituksen Helsingin sanomista. Laitan linkin TÄHÄN; lahjaksi ja pohdittavaksi syksyisen aurinkoiseen ja hetkeksi tyyneen tiistaipäivään.
Taiteilijan arkea, osa 9: työasento ja maaliset housut
Pienen flunssaepisodin jälkimainingeissa arki taas jatkuu. Nyt vuorossa lattialla työskentelyn ja sotkuisten housujen logiikkaa sekä ajatelmia oppimisesta.
Muistan jo koulun ensimmäisellä luokalla tilanteita, kun opettaja käski istumaan tuolilla ”nätisti.” Se tarkoitti istumista naama eteenpäin, jalat tuolin etupuolella roikkuen. Se oli tuskaa, sillä liikunnallisuudesta huolimatta, paine kertyi epämukavasti jalkoihin, varpaita paleli, sydän tuntui raskaalle ja alkoi väsyttää. Asiaa ei helpottanut myöskään pitkäveteinen opetus. Oli oltava sijaistoimintoja, jotta pystyin kuuntelemaan; tai siis olisin pystynyt. Istuin nimittäin melko usein oppitunnilta ulos heitettynä eteisessä; ja vain siksi, että kukaan ei vielä silloin tiennyt, mitä ovat keskittymistä vaikeuttava, luova mieli tai adhd. Ei ollut silloin vielä sopivaa piirrellä oppitunnilla kirjan kulmiin, pyöritellä pyyhekumia käsissään tai istua jalat tuolilla. Siitä pitivät huolen myös muut oppilaat, jotka oppivat melko nopeasti kyttäämään tekemisiäni ja kielivät niistä sitten ylpeinä opettajalle. Hermostuin, ja taas istuin eteisessä. En koskaan kuitenkaan tehnyt mitään ilkeää tai pahaa. En vain pystynyt istumaan ”nätisti.”
Myöhemmillä luokilla luova mieli haki aina jotain ihmeteltävää ja normaalista poikkeavaa. Muistan hämärästi myös tilanteita, joissa saattoi olla vaikea noudattaa tiettyjä tehtävänantoja, koska olisin halunnut tehdä joitain asioita eri tavalla. En siksi, että periaatteesta olisin vastustanut sääntöjä, vaan jotenkin näin aina uusia kuvakulmia, josta katsottuna asian voisi tehdä eri tavalla tai paremmin; mutta ei; ”tämä tehdään nyt näin, kuten on käsketty.” Kaipasin perusteluja, sillä ”koska näin nyt vaan tehdään” tai ”koska näin kaikki muutkin tekevät,” eivät riittäneet perusteluiksi. Matematiikan tunnilla ei riittänyt perusteluksi myöskään, että pii nyt vain on sellainen joku hokkuspokkus-vakio, jonka joku höperö nero on numeropäissään keksinyt. Halusin ymmärtää logiikan, mihin ympyrän pinta-ala oikeasti perustuu, eikä vain johonkin ulkoa opeteltavaan kaavaan.
Olen siis kaivannut lapsesta lähtien kaikkeen ensisijaisesti järkisyitä ja kokonaisuuden logiikkaa. On oikeastaan jopa mahdoton yrittää painaa mieleen yksityiskohtia ilman kokonaisuuden hahmottelua. Yksityiskohdat taasen muokkaavat kokonaisuuden tulkintaa ja ymmärrystä, johon lopulta kaiken mieleen painamisen motiivi perustuu. Tästä syystä näyttelytkin rakentuvat aina ensisijaisesti jonkin teeman ympärille, jonka kanssa yksittäiset teosideat alkavat vastavuoroisuuden rytmissä, hitsata hiljalleen kokonaisuutta yhteen. Oppimiseni ja työskentelyni ovat siis aina perustuneet vahvasti hermeneuttiseen kehään, enkä usko olevani tässä poikkeus.
Miten tämä liittyy siis lattialla istumiseen?
Vaikkakin yksi järkisyy on edelleen fysiologinen, on taustalla myös kokonaisuuden hahmottamisen logiikka. Lattiapinta-alaa riittää enemmän kuin pöytäpinta-alaa. Lattialle mahtuu enemmän asioita näkyville samaan aikaan ja seistessä katselukulma on ylempänä, verrattuna esimerkiksi pöydällä työskentelyn perspektiiviin. Kun maalaa useampaa maalausta kerralla, on helppoa, kun kaikki kaikki työt ikään kuin piirissä ympärillä, jolloin niitä voi helposti aina vilkaista sivusilmällä, korjaten ohimennen jotain pientä tai uppoutua ehkä jatkamaan jotain kohtaa syvällisemmin. Välillä tekniikka vaatii myös maalaamista laakana, eli taulun maatessa vaakatasossa lattialla. Joskus taas tarvitaan isommissa maalauksissa keittiöjakkaraa ja tikapuita; istun niilläkin aina jotenkin jalat koukussa. Kaiken lisäksi tuolilla istuen tai seisten maalaminen, saisi hartian juntturaan jo parissa tunnissa. Siksi istun usein oikeaan jalkaan nojaten tai sen polvella kättä lepuuttaen.
Lattialla tilaa valtaa usein myös paletti. Oikeastaan koko työskentelyalusta on yleensä yhtä palettia, joka kuivuu yön aikana ja on joka päivä, ikään kuin perustettava uudelleen sopivaan kohtaan, vanhojen maalien päälle. Paletteja syntyy jatkuvasti uusia, mutta eräs isompi kangas, on ollut ”mattona” jo vuodesta 2009. Se on ollut parikin kertaa näyttelyissä esillä, pingotettuna kiilapuille, mutta suuren kokonsa vuoksi se ei toistaiseksi ole vielä löytänyt uutta kotia; joten teos jatkaa kehittymistään.
Se, että housuja on joskus vaikea erottaa paletista, johtuu siitä, että siveltimestä tulee aina välillä pyyhkäistyä ylimääräistä maalia tai vettä housun lahkeeseen, sillä vasen käsi ei aina ole vapaa rätin käytölle. Housun lahje vaan on jotenkin niin kätevästi aina siinä käden ulottuvilla ja sopivasti matkalla paletilta kankaalle. Siitä on tullut niin rutiini, ettei sitä enää juuri ajattele. Siksi normaaleissa vaatteissa ei koskaan kannata mennä ohimennessä vain ”vähän nopsaan korjaamaan” jotain. Muuten tulee helposti taas lisää työhousuja.
Maalisista housuista, lattiapaletista ja tilapäisen sotkuisista työvaiheista huolimatta, on siisteys kaiken a ja o. En voisi kuuna päivänä keskittyä mihinkään sotkuisessa tai likaisessa ympäristössä; ahdistuisin niin etten saisi henkeä. Luovuuteni ei siis todellakaan kuki kaaoksessa, enkä siksi pystyisi työskentelemään esimerkiksi boheemeissa taiteilijakommuuneissa. On oltava siistiä, puhdasta, seesteistä, ja harmoonista. Eli en ole tässäkään suhteessa, stereotyyppisten ammattikunnan normien raameihin istuva, perinteinen taiteilija.
Mutta mitä toistuvasti ihmetystä herättäneeseen työasentooni tulee, niin työskentelen siis edellä mainittuun logiikkaan perustuen, kaikkein mieluiten aina lattialla; siitäkin huolimatta, että yleinen aikuisten normi olisi istua nätisti tuolilla. Onneksi koulumaailma on nykyajan lapsille tässä asiassa sallivampi.
Toisin tekemisen ja luovan ajattelun rohkeutta viikonloppuun!
Taiteilijan arkea, osa 10: totuus kuvien taustalla
Niin sitä arkikuvahaaste pohdintoineen on tullut tältä erää päätökseen. Ympyrä sulkeutuu ja päätän tämän arkikuvahaasteen osittain lähtöpisteen teemaan.
Toivottavasti moni on jaksanut perehtyä myös tarinoihin kuvien taustalla; sillä aivan kuten näyttelyssäkin, tarina maalauksen taustalla rikastuttaa näyttelykokemusta joskus todella olennaisesti, ja auttaa ymmärtämään itse maalauksiakin paremmin, kun tietää, mistä niissä on kyse. Maalaus on nimittäin monesti kuin kirjan kansikuva; kertoo katsojalleen enemmän kuin tuhat sanaa, mutta joskus tuhat sanaa kertoo todellisen tarinan paremmin kuin mielikuvituksen valtaama tulkinta kuvasta. Vaikka joskus jotkut maalaukset ovatkin toki tarkoitettu nimenomaan vain mielikuvituksen herättäjiksi, on kuitenkin myös paljon maalauksia, joilla on tarina kerrottavanaan.
Elämä ja totuus ovat nimittäin aina kuvaa, pintaa ja otsikkoa syvemmällä. Täytyy vain olla kärsivällisyyttä lukea kuvatekstiä pidemmälle sekä kirjat kannesta kanteen. Pysähtyä ja syventyä niiden antamien ajatusten sekä tunteita ravistelevien tulkintojen äärelle.
On välillä perehdyttävä katsomaan toisten todellisuutta eri kuvakulmista. Hiljennyttävä tutkimaan maailmankuvaa heidän näkymänsä läpi; avatakseen ovia viisauteen: maailman kaaoksen, edes hitusen parempaan ymmärrykseen.
Välillä on katsottava maalaustakin eri keinoin, jotta voisi nähdä jotain sellaista korjattavaa, jota ei pelkästään läheltä katsottuna näe. Ja kun katsoo jo pelkästään tuota kuvaa, maalauksen kuvaamisesta, huomaa, että valokuvakin saattaa näyttää todellisuudesta vääristyneen version. Silmien näkemä totuus on jossain noiden kahden teknisen tulkinnan välissä; ei niin sumea ja ylivalottunut kuin taustakuva, ei niin korostuneen kontrastin kova kuin puhelimen näytöllä. Siksi pieneltä näytöltä katsottu kuva ei koskaan vastaa täysin todellisuutta.
Moni onkin varmasti huomannut näyttelyissä kuvia ottaessa, että puhelimen näytöllä maalaus näyttää aivan erilaiselta kuin livenä. Kirkkaat keinovalot ja kameroiden dynaamiset perusasetukset lisäävät kontrastia, jota joutuu aina jälkikäteen, kuvan muokkausasetuksissa korjaamaan. Aina se ei ole edes korjattavissa, menettämättä vaaleiden ja tummien alueiden nyansseja.
Vääristynyttä kuvaa voi siis olla joskus mahdoton korjata jälkikäteen, monessakaan mielessä; erityisesti jos kokonaiskuva ja käsitys perustuvat vääristyneeseen tietoon.
Jonkinlainen alustus ja ymmärrys on likipitäen kaikessa tärkeää. ”Savun hälvettyä tarkistamme kytkennät,” kertonee parhaiten myös jonkinlaisesta, kaikkitietävän yli-ihmisen käyttöohjeallergiasta. Kokoamisohjeetkin otetaan esille viimeistään siinä vaiheessa kun ”typerästi suunniteltu” ovi ei mahdu paikalleen. Vikahan on aina ensisijaisesti jossain muualla kun hänessä, jonka mielestä kokoamisohjeet ovat vain urpoille. Jos ei muuta, niin vika on loppupeleissä aina hallituksessa.
Niin ikään kirjojen lukijoistakin liian moni ohittaa alkutekstit ja johdannon, joka on oikeastaan kirjan tärkein ensimmäinen luku. Ilman perehtymistä kirjan ideaan, saattaa lukiessa mennä paljon asioita ohi, väheksymättä myöskään väärinymmärryksen riskiä. Johdanto ei ole pelkästään kirjan lukuohje; se on tärkeä osa itse kirjaa.
Oikeastaan pitkälti kaikki toimii niin. On aina hyvä perehtyä faktoihin tarkemmin, ennen kun hyppää pimeään koskeen.
Sama pätee niin ikään uutisten kommentoinnissa. Liikaa syntyy kaaosta tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden vuoksi; kun ei olla jaksettu ennen mielipiteen huutelua lukea uutisjuttua loppuun, perehtyä asiaan syväällisemmin tai nähdä, ymmärtää ja hyväksyä oman tietämyksensä rajallisuutta. Mielipiteen muodostamisesta oletusten ja luulon pohjalle kun ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. Luulo ei ole tiedon väärti ja tyhjät tynnyrit kolisevat koviten.
Pysähtykää hyvät ihmiset, pysähtykää!
Ei kannata tuhlata kallista elämää vain mielikuvitusta ruokkivia kuvia, provosoivia uutisotsikoita ja somen nopeaa pikaruokaa hotkien. Ne muodostavat maailmasta vain hyvin yksipuolisen ja vääristyneen kuvan.
Lukekaa, opiskelkaa, kysykää, perehtykää, olkaa uteliaita ja sukeltakaa rohkeasti asioiden uusiin ja joskus epämiellyttäviinkin kuvakulmiin. Ennen kaikkea kuunnelkaa, mitä rauhassa ja ilman kiihkoa erilaisiin asioihin vihkiytyneillä on teille kerrottavaa.
Sijoitamme yhteisistä veroista paljon rahaa tieteelliseen tutkimukseen ja maailman suurten asioiden ymmärtämiseen, johon perustuvaa informaatiota on universumi täynnä. Kirjasto, yleishyödyllisten järjestöjen verkkosivut ja avoin yliopisto ovat kaikille avoinna!
Jos maailmanmeno turhauttaa, niin monessa asiassa yksittäisillä ihmisillä ja yksilöistä koostuvilla joukoilla, on hämmästyttävän suuria mahdollisuuksia vaikuttaa, niin pahassa kuin hyvässäkin.
Siksi yksi tärkeimmistä, lapsuudesta asti elämäni läpi kantaneista opeista, on hyvinkin konkreettinen: ”mikäli haluat muuttaa maailmaa, aloita itsestäsi.” Joka päivä maailmasta on mahdollisuus tehdä edes hitusen parempi, jos niin haluaa. Jokainen minuutti meistä jokainen tekee arvojensa mukaisia valintoja. Siksi koitan omalta osaltani elää mahdollisimman vastuullisesti, luen laajasti kaikenlaista ja opiskelen. Siksi myös kirjoitan, sillä jokainen tähänkin pohdintoon käytetty minuutti, on elämää rikastuttavien näkemysten lahja, aivan jokaiselle sekä kiitollisuuden osoitus myös kaikille niille, jotka vastaavasti omilla pohdinnoillaan ja kirjoituksillaan, ovat antaneet lahjaksi mahdollisuuden avartaa omaa maailmankuvaani ja ymmärtää asioita laajemmin.
Parempaa maailmaa kutsumuksena rakentaen, arkikuvatarinoiden lukijoita kiittäen sekä tunnelmallista ensilumen odotusta ja ikuisen oppimisen & oivaltamisen iloa kaamokseen toivottaen!
⁃ Netta
Kiitos!
Terveisiä saaristosta! -näyttelyn osa 3: Talviturkki
Talviturkki
Örössä heitetystä talviturkista alkanut tarina, on vihdoin jalostunut sen tunnelmia kuvaavaksi maalaukseksi ja asiaan liittyviksi pohdinnoiksi meriveden lämpötiloista.
Joskus lapsena laskettiin lorua:
”yy kaa kolme,
istu polve,
äiti sano älä istu,
istu vaa,
ja näi sitä istutaa,
…eiku istutaa,
…..eiku oota vaan,
……..eiku…”
Kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä saattaa tulla mieleen lähteä uimaan.
Tuoreessa muistissa tuntuu iholla vielä sileiden ulkoluotojen, linnunmaidon lämmin ja lempeän tyyni aamu-uinti.
Tuo viimeisin muistikuva on kuitenkin alkukesän sijaan loppukesän helteistä, pitkän tyynen jakson jälkeen, kun auringon lämmittämien rantakallioiden ympäröimät pintavedet saattoivat olla jopa +28 -asteisia keitaita.
Ulkosaariston tuuliset vedet lämpiävät kuitenkin hitaasti. Kesäkuun alun keskilämpötilat yltävät hädin tuskin +10C astetta korkeammalle, mutta tyynien hellejaksojen mukana voivat uimavedet lämmetä juhannukseksi jo yli +20C asteen hujakoille.
Vaikka lämpimät uimavedet joskus tuntuvatkin niin satumaisen ihanilta, on niillä kuitenkin kääntöpuolensa. Eikä kyse ole vain uimareita harmittavasta sinilevästä, vaan viileisiin vesiin sopeutuneen Itämeren, herkän ekosysteemin haasteista, ilmaston lämpenemisen seurauksena. Pahimmillaan käynnistyy tapahtumaketju, jossa moni laji ei selviydy.
”Jos lämpötila on kovin korkea pidempään, esimerkiksi viikon ajan, monet pohjaeläimistön lajit kuolevat. Pohjasedimentti ei hapetu enää yhtä tehokkaasti, minkä seurauksena syntyy happikato ja sedimenttiin sitoutunutta fosforia liukenee veteen. Fosfori puolestaan lisää Itämeren rehevöitymistä, joka johtaa muun muassa leväkukintojen lisääntymiseen, kertoo amanuenssi Tony Cederberg Husön biologiselta asemalta.”
Lue koko Åbo Akademin juttu tästä
Täten viileät uimavedet lämmittävät lopulta mieltä enemmän kuin linnunmaidon lempeät kylvyt. Meriveden kuuluukin siis olla mielummin virkistävä kuin rentouttava kokemus.
Terveisiä saaristosta! online-näyttely, sosiaalisen median kanavilla 1.6.-1.8.2023
Terveisiä saaristosta! -onlinenäyttelyn osa 2: Hangon hiekkaa
Terveisiä saaristosta! -onlinenäyttelyn, tämän viikon maalaus sai inspiraationsa, veneen vesillelaskureissulla, Tvärminnessä.
Menneiden vuosien muistot Hangosta ja Tvärminnestä, sekä rannoilta kertyneet simpukat ja hiekat, ovat tänään jalostuneet maalaukseksi nimeltä ”Hangon hiekkaa.”
Maalauksen taustatarina maanantailta
Aurinkoiset terveiset Hangon Tvärminnestä!
Välillä kysytään, olenko alunperin kotoisin saaristosta vai miten olen sinne päätynyt?
Niin kuin elämässä usein, tapahtumasarjat ovat joskus monien sattumien summia ja omanlaisiaan tarinoita.
Luontoihmisenä olisin saattanut päätyä merelle monestakin syystä, mutta niin omituiselta se kuulostaakin, alkoi kaikki siitä, ettei Suomesta löytynyt enää kylliksi haasteellisia mäkiä suksilla laskettaviksi. Niimpä vapaalaskuvideoita katsellessa, sekaan osui pari videota leijahiihdosta; ”nyt se löytyi! Ilmastoystävällisempi vaihtoehto Alppimatkoille!”
Elettiin vuotta 2017. Talvi ehti kuitenkin lumiharrastusten näkökulmasta, harmillisesti taittua jo kesäksi; kunnes lajiin tarkemmin perehtyessä, huomasin ilokseni sen olevan myös kesälaji. Kurssille oli päästävä heti! Niinpä jännittävä, muutaman päivän odotus vihdoin palkittiin ja paikaksi valikoitui Hangon Tulliniemi.
Lajin mukana tuli myös uusia tuttavuuksia, joiden myötä päädyin eräänä, tuulen nousua odottavana aamupäivänä, Tvärminnen pienelle kesäkommuunialueelle, jossa muutamilla lajitovereilla oli oma tukikohta. Se oli hyvinkin erityislaatuinen, oma pieni yhteisö, jossa tuli jatkossa piipahdettua hyvinkin usein ja vietettyä yhä enemmän ja enemmän aikaa.
Sinä kesänä eräs ystäväpariskunta ehdotti, että tarjolla olisi sympaattinen retkivene. Ajatuksissani tosin oli vielä silloin, mielummin luonnonvoimilla kulkeva purjevene. Mutta erinäisten vaiheiden ja asiayhteyksien vuoksi, pahaksi äityneen purjeveneallergian puhjetessa, päädyin kuitenkin seuraavana kesänä kysymään, olisiko tuo vene ehkä sittenkin vielä myynnissä? Ja niinpä minusta tuli viidessä päivässä Iines-veneen kanssa, osa tuota ainutlaatuista kesäkommuunia.
Siitä alkoi uuden yhteisön tukemana, mielenkiintoinen opintie; ja uutta opiskeltavaahan riitti, kirjaimellisesti laidasta laitaan ja keulasta perään.
Veikeä sattuma oli myös, että järvenpääläisiä taiteilijoita oli päätynyt samalle alueelle aiemminkin. Siitä kertoivat muun muassa lähistöllä risteävät, Venny Soldanin tie ja Juhani Ahon tie sekä historiaan jääneet tarinat Sibeliuksesta ja Tvärminneen raahatusta flyygelistä. Tiettävästi ainakin taidemaalari Helga Amélie Lundahl on ikuistanut vuonna 1898 maalauksen, arviolta yli 300 vuotta vanhasta, Tvärminnen männystä. Oma versioni siitä on vielä maalaamatta, mutta ehkä se nähdään vuorossaan seuraavassa, ensi kevään Gumbostrandin näyttelyssä.
Historiankirjoihin jäävät myös oman elämäni varjoisimmat vuodet. Opettavaisen väärät valinnat ihmissuhteissa, veivät niinä vuosina valon elämästä lopulta kokonaan.
Eteen tuli umpikuja. Oli lähdettävä etsimään valoa elämään ja vastauksia suuriin kysymyksiin. Päätin lähteä etsimään niitä merelle, kauas kaikista ihmisistä; sinne, mihin harva huviveneineen mielellään hakeutuu: karujen ulkoluotojen katveeseen, tarpeeksi kauas kaikesta, mutta samalla lähelle elämän perusasioita.
Niin päätin yhdistää tuon elämäni merkityksellisimmän tutkimusmatkan kirjan kirjoittamiseen ja vertauskuvallisten saaristomaalausten maalaamiseen; tavoitteena seuraava suurnäyttely Sipoon Gumbostrand Konst & Formissa, keväällä 2022.
Sitten tapahtuikin syksyn sateissa jotain odottamatonta; yllätysrakkaus vei mennessään. Kirjan kirjoitus jäi kesken, mutta tuo saaristoteemainen, 15 vuodenaikaa-näyttely, oli lopulta inspiroivan onnistunut rutistus, ilman kirjaakin. Tavoitteena on, että senkin projektin loppuun saattamiseksi, tulee vielä oma aikansa ja paikkansa.
Kevät 2022 oli täynnä suuria muutoksia ja aikaa vieviä projekteja. Minusta tuli muun muassa helsinkiläinen ja universumin tarjoamana tilaisuutena, leijaharrastus vaihtui kesäresidenssiin, Houtskarin ulkosaaristossa. Se toi mukanaan upeat melonta- ja suppailuapajat sekä taas vähän erilaisen, jännittävän, monipuolisen ja lajirikkaan saaristoluonnon.
Ja mikä hienointa; mökkikaupan mukana tuli myös kuutisen hehtaaria luonnonsuojelualuetta. Jos joku omistaminen on minulle merkityksellisintä, niin on äärimmäisen arvokasta saada omistaa pala suojeltua maapalloa, globaalisti erityisen ainutlaatuisessa ja ekosysteemiltään herkässä Itämeren saaristossa.
Tuon luonnonsuojelualueen ympäröimän, kallioisen mökkirannan aalloissa, on nykyään Iines-veneen uusi kesäkoti. Sen lattian nurkissa pyörivä hiekka, tuo aina mieleen muistot Hangosta.
Tvärren ihmiset ja sen omintakeinen luonto, ovat muodostuneet minulle niin tärkeiksi, että Iineksen talvikoti, pysynee ainakin vielä toistaiseksi, vanhalla paikallaan Hangossa. Porukan keväinen jälleennäkeminen on nimittäin aina kuin muuttolintujen riemukas kokoontuminen, jossa useiden hikisten huoltotyöpäivien päätteeksi, raikaa lopulta vesillelaskun riemukas suvivirsi ja viiden kuukauden päästä taas lokakuun remakat syksyn sävelet.
Hangon hiekkaa tulee kulkemaan aina mukana varpaissani, minne ikinä kuljenkin. Sitä nimittäin on vuosien saatossa kertynyt vaatteiden, kassien ja harrastusvälineiden mukana aivan joka paikkaan.
Hanko on siis eräänlaisten kivisten polkujen päätepiste ja henkisen jääkauteni suistoalue, josta merellinen tieni jatkui kohti uusia seikkailuja.
Niinpä Hangon Tvärminne ja sen rantahiekka, ansaitsevat ehdottomasti tärkeän paikkansa, myös Terveisiä saaristosta! -näyttelyn tarinoiden joukossa.
Terveisiä saaristosta! online-näyttely sosiaalisen median kanavilla 1.6.-1.8.2023
Auta lapsia ja nuoria! Kummit.fi/mielentila
Suomessa jopa 100 000 lasta ja nuorta kärsii ahdistuneisuudesta. Tänään, lastenoikeuksien päivänä, 20.11.2020 starttaava, Lastenklinikoiden Kummit ry:n Mielen tila-kampanjan avulla, on tarkoitus nostaa esille lasten ja nuorten erilaiset ahdistuneisuushäiriöt ja kerätä varoja uuden Cool Kids -hoitomenetelmän valtakunnalliseen jalkauttamiseen, hoitomenetelmien kehittämiseen sekä lasten ja nuorten mielenterveyden edistämiseen.
TAITEELLA VIESTI JA APU PERILLE
Kymmenen taiteilijaa sai tehtäväkseen toteuttaa omalla tyylillään teoksen, lasten kirjoittamien tositarinoiden pohjalta. Teokset ovat lanseerauspäivänä 20.11. klo 8.30-16, esillä Eduskuntatalon edessä, johon olemme kutsuneet päättäjiä pysähtymään tärkeän viestin äärelle. Olet toki tervetullut katsomaan teoksia paikan päälle, mutta ne ovat myös koronaturvallisesti esillä osoitteessa: www.kummit.fi/mielentila, aina vuoden loppuun asti.
Huuda ainutlaatuinen teos itsellesi, yrityksellesi tai esimerkiksi sairaalalle lahjoitettavaksi. Avoin tarjoushuutokauppa on voimassa huuto.net:issä 29.12.2020 asti.
Katso tästä kaikki teokset ja tarinat
”VOITSÄ OLLA MEIJÄN KAA?”
”Voitsä olla meijän kaa?,” kertoo 12-vuotiaan tytön koskettavasta tarinasta. Lastenklinikoiden Kummien toiminnan tukemiseen maalaamani teokset tunnistaa aina jollain tavalla mukana olevasta Teemu-nallesta, joka tässä maalauksessa toimii auttamisen linkkinä ja mieltä piristävänä tiimikaverina.
”Eskarissa, ykkösellä ja kakkosella mulla oli paras kaveri. Oltiin aina yhdessä, mutta kun vaihdoimme koulua kolmosella, hän jätti minut yksin.
Uudessa koulussa välitunneilla olin ihan yksin. Kävelin yksin metsässä ja itkin. Sitä surun tunnetta ei voi sanoin kuvailla muuten kuin, että se tuntui siltä, kuin kukaan ei välitä. Että ei olisi ketään tai mitään. Kun olin ollut yksin vuoden, kaksi tyttöä tulivat hakemaan minut. Olen heille todella kiitollinen, koska ilman heitä en olisi niin iloinen, mitä nyt. Se tunne oli ihanin, mitä olin koskaan tuntenut. Kiitos.”
Tyttö 12v
Omakohtaisen elämäntilanteenmyötä, päädyinaikanaantutkimaan yksinäisyyttä tarkemmin jajo ihan siitäkin syystä,saamani tytön kertomus,on erityisen lähellä sydäntäni. Se on koskettava tarina siitä, kuinka yksinäisyys lamauttaa ja mukaan pyytäminen voi pelastaa kenen tahansa elämän.En myöskään säästynyt omassa lapsuudessa koulukiusaamiselta, joten tiedän myös hyvin, miltä tuntuu, kun ei enää halua mennä kouluun.
NOPEUS ON VALTTIA
Lasten ja nuorten mielenterveyteen panostaminen ja nopea apu, ovat paras sijoitus tulevaan, jotta voimme turvata perustukset innostavalle, oppimisen ja elämän tielle. Mitä nopeammin apua saadaan, sitä parempia ovat myös tulokset. Varhainen apu on tärkeää yksilön ja perheen lisäksi, myös ihan koko yhteiskunnan turvallisuudelle.
Klinikkavierailujen yhteydessä pistin merkille, että myös vanhempien ja muiden sisarusten jaksamiseen tulisi kiinnittää huomiota. Arki ja elämä pyörivät ymmärrettävästi perheen pikkupotilaan ympärillä, jonka vuoksi sisarukset saattavat tuntea surua ja ahdistusta jäädessään vähemmälle huomiolle. Koetukselle joutuu usein myös vanhempien jaksaminen ja parisuhde. On siis tärkeä pitää huoli koko perheestä. Cool kids -ohjelman vertaistuki ja ryhmäterapiat tuovat apua myös perheen muille jäsenille.
Lue lisää Cool Kids -ohjelmasta
Piristystä kaamokseen sekä lasten ja nuorten tulevaisuuteen!
Yhdessä teemme enemmän!
IHME JA KUMMA – ajatuksia teosten taustalla
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa
Se hämmästyttää
Kummastuttaa
Pientä (ja isoa) kulkijaa
Jokainen meistä näkee ja kokee elämänsä aikana omituisia asioita, joita voi joskus olla vaikea ymmärtää. Kaikkein eniten sellaiset asiat tuntuvat askarruttavan mieltä, jotka koskettavat omaa elämää jollain tapaa, ravisuttavalla tavalla.
Omalle kohdalleni on sattunut paljon hyviäkin asioita, joita on välillä vaikea uskoa, mutta sitten on sattunut niitäkin asioita, jotka ovat kaikessa ihmeellisyydessään, laittaneet mielen rattaisiin vauhtia.
Näyttelyn taustoja
Moni ehkä muistaa maaliskuun 2016 näyttelyn: THiNK! Ajatteleminen ei vaadi tutkintoa. Sen inspiraationa oli yleinen ilmiö, että ajattelu; filosofiasta, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen tutkimiseen, tuntuu olevan ikään kuin sallittu, vain jollekin korkeakoulutetulle älymystölle.
Moniulotteinen ajattelu vaatii toki jonkinlaista perehtymistä asioihin, jota ei ehkä koeta niin kepeäksi ja viihteelliseksi. Ja onhan se totta, että aika on rajallista ja loputtoman informaatiotulvan äärellä, sitä kokee itsensä jokseenkin voimattomaksi. Moni tuntuu myös pakenevan maailman pahuutta ja negatiivisuutta, jonka vuoksi ajankohtaisohjelmien sijaan katsellaan mielummin rentouttavaa aivot-off-hömppää tai luetaan raskaaksi koetun, yhteisvastuullisen filosofian sijaan, individualismia pursuavia selfhelpoppaita.
Maailman kuulu älykkö, Yuval Harari, kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar, 2018), vei jo alkutekstissä, ikään kuin sanat suustani. Tiivistetysti kerrottuna, on ymmärrettävää, että ihmisillä on lapset ruokittavana, töissäkin täytyy käydä ja katsoa hömppää suoratoistopalveluista, eikä aikaa tai energiaa oikein enää välttämättä riitä muuhun. No, siinä vaiheessa kun äänestetään maailman tulevaisuudesta, eikä ole ikään kuin lopputentissä paikalla, niin ei voi mitään. Näinhän se on. Raadollista, mutta totta.
TIETO, SIVISYS JA AJATTELU ON KAIKKIEN ULOTTUVILLA
Varsinkin meillä Suomessa, on verovaroin rakennetut, kaikille avoimet, oppimista ja sivistystä edistävät, kirjastot, aikuisopistot ja avoimet yliopistot. Onneksi vielä muutama laadukas päivä- ja aikakauslehtikin (kirjastoissa ilmaiseksi luettavissa), jotka tarjoavat viihteellisyyden sijaan vielä laadukasta ja asioihin pieteetillä paneutunutta informaatiota. Tosin, muutama niistäkin on jo pikkuhiljaa lipsunut klikkiotsikoihin, markkinatalouden voimille antautuneena. No, ymmärrettävää sinänsä, koska lehdet elävät lukijoista: ei lukijoita = ei mainostajia. Ei mainostajia = ei rahoitusta. On siis turha harmitella journalismin köyhtymistä ja yhteiskunnan älyllistä rapautumista, koska sitä myydään, mitä ostetaan.
Niin kuin todettu, pieni ihminen kokee pilvenpiirtäjän kokoisen informaatiokakun vierellä lamaannuttavaa voimattomuutta. Ja tottahan se on, että ei kukaan pysty sisäistämään sellaista määrää informaatiota, yleissivistystä ja tietoa, joka kaiken lisäksi muuttuu vielä joka päivä. Mutta mistä sitten tietää, mitä pitäisi tai kannattaisi lukea?
Kukaan ei varmasti voi sanoa mitään yleispätevää, yksittäistä kirjaa (…paitsi nyt ehkä jotkut yhden kirjan ideologiaan hurahtaneet. Hekin keskenään väittelevät siitä, kenen kirja on sitten se “totuus”). Kaikkein olennaisinta olisi kuitenkin, maailman ja elämän kokonaiskuvan hahmottamiseksi, hyvä lukea, katsoa dokumentteja ja tutkia maailmaa mahdollisimman monipuolisesti sekä laajasti. Täten sitten ne omatkin, kiinnostavat aihealueet ymmärtää paremmin, kun ne kytkee osaksi suurta kokonaisuutta. Koska kaikki on kuitenkin jollain tapaa kytköksissä kaikkeen ja kaikesta rakentuvaan suureen muovailuvahapalloon.
PUHELIMESSA HÖPISTEN, SYNTYI PUOLIVAHINGOSSA IDEA
Taiteilijana olen pyrkinyt tutkimaan maailmaa ja haistelemaan yleisiä trendejä, joista tämä globaali muovailuvahapallo koostuu. Siksi jokainen maalaus on aina jonkunlainen kertomus tai tutkielma, eräänlainen, kuvan muotoon maalattu pohdinto jostain ilmiöstä tai asiakokonaisuudesta. Kirjoittaminen tuli siinä sivussa vähän kuin puoli vahingossa, kuvaillessani maalausten taustoja.
Maailman menoa bittiavaruudessa ihmetellessä, ymmärryskyvyn ylittäneitä tapahtumia miettiessä, kaikenlaisia kirjoja lukiessa ja toisen, yksinäisen työn puurtajan, hyvän ystäväni kanssa, päivittäin tunti tolkulla työpäivien lomassa kaikenlaisia asioita pohtiessa, alkoi muodostua muistiinpanoja. Lopulta vuosi sitten, keskellä kaamosta, syntyi pikkuhiljaa idea kirjasta. Kirjasta, josta maalaisin näyttelyn.
Harva kirja kun tosiaan käsittelee helposti ymmärrettävästi montaa aihealuetta samanaikaisesti. Jotenkin alkoi tuntua, että sellaiselle pienelle, ajatuksia herättävälle, monenkirjavalle teokselle voisi olla tarvetta, jossa olisi sitten niitä viittauksia ja valikoituja kirjavinkkejä iltalukemiseksi tai iltakävelyllä kuunneltaviksi.
Niinpä lopulta päädyin esittelemään, keväälle 2022 Sipoon Gumbostrand Konst & Formiin suunnitellun näyttelyn ja sen yhteydessä julkaistavan kirjan, tällaisena pienenä IHME JA KUMMA -tiiserinäyttelynä, eräänlaisena näyttelyn ja kirjan esipuheena.
UUSIA ILMAISUTAPOJA JA TEKNIIKOITA
Ja koska maailma muuttuu, on myös mukauduttava uudenlaiseen maailmaan. Enää ei riitä, että maalaa tauluja. Taiteen evoluutiossa on myös opeteltava uusia ilmaisumuotoja, joilla kuvataide saadaan, ihmisten taskuissa ja tietokoneilla vellovaan bittivaltamereen mukaan. Enää ei myöskään riitä, että on netissä, Facebookissa, Instagramissa ja Linkedinissä – täytyy olla myös YouTubessa…
Niin ikään visuaalisesti olen pyrkinyt uudistumaan ja tuomaan esille aina jonkun uuden tekniikan, yksityiskohdan tai teeman. IHME JA KUMMA -näyttelyn maalauksiin ilmestyneet renkaat eivät ole pelkästään vain visuaalinen piriste, vaan ne myös symboloivat kuplia; ajatuskuplia, ikuisuutta, äärettömyyttä ja eräänlaisiksi kupliksi paisuneita ilmiöitä.
Paradoksi
Kun tätä maailmanmenoa seuraa, olen tullut siihen tulokseen, että jos haluaa henkisesti palautua, on kaikkein rentouttavinta harrastaa suhteellisen yksinkertaista matematiikkaa – se on ainut, jossa on edes jonkinlainen selkeä logiikka. Kaikessa muussa tuntuu olevan 7 miljardia tapaa laskea filosofisen ympyrän tilavuus. Kaikille laskentatavoille löytyy monta aksioomaa, mutta lopputulos on kuitenkin aina: ehkä.
Yksi lempikirjailijoistani, on historiantutkija ja maailmankuulu, jonkin mittakaavan älykkö, Yuval Harari. Jos hänen yksityiskohtaisen järjellisesti perusteltua ajatuksenjuoksua jollain tapaa kuvailisi yhdellä lauseella, niin kaikki ympärillämme on lopulta vain illuusiota. Paitsi että E=mc²
Logiikka on, kaikessa monimutkaisuudessaan yksi mielenkiintoisimpia, mutta pään pyörälle laittavia filosofian aloja. Matemaattisia ristisanatehtäviä ratkoessa ja logiikan historiaa lukiessa, uni tulee helposti. Kevyenä iltalukemisena odottaa kolmikon, Bertrand Russell, Ludwig Wittgenstein & Gottlob Frege, yli hilseen meneviät teoriat. Lopulta nämä logiikalle elämänsä antaneet, ovat itsekin väsähtäneet, matemaattisten paradoksien edessä.
Yhdeksän ruutua
Yhdeksän ruutua, on oman tulevan kirjani yksi olennaisin ydin. Ihmisillä tuntuu kuluvan paljon aikaa ja negatiivista energiaa ymmärryksen puutteeseen. Hektisessä nykymaailmassa kukaan ei tunnu ehtivän laskea edes kymmeneen, joten koitetaan laskea edes yhdeksään.
Kaikesta elämän paradoksaalisesta logiikasta huolimatta, lähes kaikkeen on aina joku looginen selitys tai ehkä montakin selitystä.
Kun liikenteessä joku ajaa 60km/h alueella alinopeutta, hakee hieman ajolinjaa, piennar pöllyten, on suomalaisen perusautoilijan ensimmäinen reaktio yleensä ”hitto mikä urpo! Kaikenlaiset tunarit sitä ajokortinkin nykyään saa.”
Tuleeko mieleen muita vaihtoehtoja? Laitetaan ensimmäiseen ruutuun nyt sitten se URPOIDIOOTTI. Mitä muita vaihtoehtoja löytyisi? Mitä jos se onkin vaikka RATTIJUOPPONARKKARI? No, sekin on vaihtoehto. Miltä kuulostaisi kaihileikkauksesta toipuva vanhamies, jolle arjen täyttymys on viedä rakas vaimo kerran viikossa lääkärille? Entä juuri kortin saanut? Ehkä kaikki ei aja tätä samaa tietä joka päivä, kuten sinä. Voisiko hän olla eksynyt ja tarkastaa paniikissa puhelimen navigaattoria? Voisiko takapenkillä olla lapsi tukehtumassa välipalavoileipään? Ehkä kuskin juomapullo on tipahtanut jarrupedaalin alle. Olisiko fiksumpaa nostaa jalka kaasulta ja kaivaa se sieltä nyt vai ajaa 100m päässä risteyksessä muiden perään? Ehkä autossa on ampiainen ja kuski vakavasti sen pistolle allerginen? Mitä vielä keksit?
Myös moneen muuhun asiaan voi olla selitys, jota et ehkä ole osannut ajatella. Oletko koskaan ajatellut, onko teollisuusyritysten energiaverohelpotukset tehty vain hyvävelijärjestelmä mielessä? Että johtajat saisi isompia optioita? Mitä tapahtuisi, jos verohelpotukset otettaisiin pois? Jatkuisiko kaikki ennallaan? (…muutoin kuin että ”johtajat saisivat pienempiä optioita…”). Entä mikä logiikka on paljon parjattujen Carunan siirtomaksujen taustalla? Soteuudistus? Ydinvoima vs. vaihtoehdot jne. Moneen aiheeseen ei taida yhdeksän ruutua riittää, mutta olennaisimpana ajatuksena kuitenkin se, että todellinen syy voi olla joskus jotain aivan muuta, kuin mitä ensimmäisenä tulee mieleen.
Tieto ei aina lisää tuskaa – se sivistää.
Jos et tiedä, ota selvää.
Jos epäilet, tarkista.
Ja vielä kerran varmista.
Kuvakulma
Klassinen esimerkki, onko vesilasi puolitäynnä vai puolityhjä? Se riippunee monesti myös siitä, mistä suunnasta katsoo tai miten asiaa tarkastelee ja lähestyy. Onko kuva sumea tai maalaus huono, riippuu siitä, mihin vertaa.
Viestintä on vaikea laji. Kuinka saada edes suurin osa ihmisistä ymmärtämään kertomasi asia niin, kuin olit sen ajatellut? Tai ainakin mahdollisimman pienen osan käsittämään sen eri tavalla, kuin olisit sen oikeasti halunnut ymmärrettävän. Vastaus on, ei oikein mitenkään, koska jokainen ihminen peilaa kaiken kuulemansa kausaalisiin vertauskuviin ja siihen historiaan sekä elämänkokemukseen, joka kullakin on.
Usko tai älä, kehumalla spontaanisti kotona, että ”ompas hyvälaatuisia lanttuja,” voidaan tulkita arvosteluksi, koska jos joku ei tiedä, millaisia lantut yleensä ovat, voi hän kokea sydäntä riistävää huonommuutta, ja pahimmillaan lopulta olisi kannattanut olla sanomatta upeista lantuista yhtään mitään.
Puhuminen hopeaa vaikeneminen kultaa, vai miten se nyt meni? Paras on olla hiljaa, jos haluaa miellyttää kaikkia. Todennäköisesti silloinkin joku ärsyyntyy, kun et halua sanoa mitään. Onko silloin lasi puolityhjä vai puolitäynnä?
Oivallus
Niin kuin suurin osa ajatelmistani, ei on tämäkin oivallus lopulta hyvinkin universaali ajatelma. Luin jostain uutisvirrasta, kuinka joku pakisi aiheesta ”ei ole mitään niin hienoa, kuin takinkääntötemppu!” Oletko ollut koskaan tilanteessa tai kuullut sellaisesta, että joku inttää ja inttää loppuun asti, vaikka hän tajuaisi jo itsekin olevan väärässä? Joskus tulee esille uutta tietoa, joka muuttaa vanhan käsityksen.
Oliko ennen asiat paremmin? Ennen syötiin perunaa ja läskisoosia, ja sitten saappaat jalassa, sydänkohtauksen saattelemana lähdetiin, posket punaisena hehkuen. Silti se ei välttämättä tarkoita sitä, että niin kannattaa syödä kuten ennenkin syötiin, vaikka nykypäivän tutkimus höpöttäisikin jotain trendikkäästä ruokaympyrästä. Se, mitä metsästäjäkeräilijä ennen söi; 10.000 vuotta sitten, oli kuitenkin jotain muuta kuin perunaa ja läskisoosia. Lautasenkääntötemppu ei olisi huono siis sekään.
Olisiko joku asia kuitenkin nykypäivänä paremmin? Aika moni asia. Ihan jo lapsikuolleisuudesta lähtien. 100 vuotta sitten, syöpään sairastuneella ei ollut juuri mahdollisuuksia, pyykit pestiin käsin, hampaitakaan ei juuri paikattu ja henki saattoi lähteä perunapellon jäykkäkouristusbakteerista. (Tosin monessa maassa kaikki edellä mainittu on edelleenkin arkipäivää).
Sitten on muutama asia, joita ainakin ympäristön tilan kannalta voitaisiin sanoa, että aika moni asia oli vielä 100 vuottakin sitten paremmin. Homo sapiensin aiheuttaman lajien häviämisen ja sukupuuttoaallon voidaan katsoa alkaneeksi jo 10.000 vuotta sitten. Tällä menolla on kohta enää jäljellä vain läskisoosin tehotuotantokarjaa, kun saimaannorpastakaan ei ole muuta kuin haittaa kalateollisuudelle.
Olisiko tämän oivalluksen myötä aika kääntää takkia ja vaikka myös lautastakin, ennen kuin on liian myöhäistä?
Kukkamekko
Jokainen lukemani kirja ja filosofinen kirjoitus on kuin kukka – kukka kukkamekossa.
Harva ehkä arvaa, että hassunhauskan uuden idean taustalla voi olla se, että kukilla on alun perin ollut tarkoitus peittää, elämän myötä tulleita reikiä ja viiltoja mekon kankaassa.
Olen aina ollut kiinnostunut filosofiasta ja psykologiasta, mutta ikävien elämänkokemusten myötä, tuli huutava tarve etsiä vastauksia ymmärrykseni ylittäneisiin tapahtumiin. Olen lukenut pahuudesta, tutkinut empatiaa, moraalia ja sivistystä. Innostunut evoluutiopsykologiasta ja koittanut intohimolla selvittää, ihmisen käyttäytymisen neurologista rubiikinkuutiota. Tavoitteena ymmärtää, mistä ihmisten välinen, tasapainoinen yhteiselo koostuu ja mistä se järkkyy.
Alkuun hamusin vain vastauksia, mielipahaa aiheuttaneisiin tapahtumiin. Sitten lohtua, ja lopulta jonkinlaisena terapiana, laajeni reviiri pikkuhiljaa kirjaston hyllyriviltä toiselle.
Alkoi syntyä muistiinpanoja ja lopulta mietin, että niistä voisi olla iloa muillekin. Itsekin rohkaissut muita tekemään henkisistä mustelmista uusia innostavia elämäntarinoita; japanilaista kintsugia, joka on yhdenlainen versio motostani: ”sitä mitä et voi peittää, korosta.” Rikkinäisestä lautasesta voi tulla aivan uudenlainen, hieno, kullalla koristeltu kukkamekko. Tai vaikka kirja, jonka aiheet eivät lopulta juurikaan liity enää edes siihen, miksi alun perin aloin lukea.
Sydämensivistys
Tieto ei lisää tuskaa – se sivistää. Kirjaviisautta tärkeämpää olisi kuitenkin sydämensivistys; se, ettei aiheutettaisi tietoisesti mielipahaa muille ja kykenisimme elämään sivistyneesti, vaikka katsoisimmekin maailmaa eri kuvakulmista.
Mitä sitten on sydämensivistymättömyys? Se on mm. ennakkoluulojen taakse piiloutunutta rasismia, omaa etua häikäilemättömästi tavoittelevaa muiden hyväksikäyttöä, valheita, kavalluksia, petturuutta ja julmuutta.
Maailmassa on ollut viisauden heimopäälliköitä jo ennen kirjoitettua kieltä. Sitten tuli Sokrates, Platon, Arstoteles, Jeesus, Kant ja muut maailman menoa pohtineet, opetetut, oppineet ja opettajat.
Paljon on viisautta ja rakkautta opetettu – aina. Välillä jopa ihmetyttää, mitä homo sapiensin geeniperimässä on mennyt pieleen, kun vuosituhansia on pitänyt erikseen opettaa hyvyyttä, ja vielä ihan aikuisille ihmisille. Miksi se ei vain tule luonnostaan? Onko ihminen luonnostaan siis paha?
Ainakin ihminen on luonnostaan tietämätön ja sivistymätön raakile, kunnes elämä opettaa. Jos ihminen voi oppia lukemaan ja kirjoittamaan, niin voisiko ihminen oppia myös hyvyyttä?
Mutta mitä on hyvyys? Onko se sama kuin aina muiden ehdoille taipuvaa altruismia? Suomalainen sananlasku kuuluu: ”kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat.” Ei kai sentään. On myös tärkeä olla hyvä itselle ja asettaa rajoja itsensä satuttamiselle. Itsensä uhraava hurskaus ja loputon anteeksiantaminen eivät tee kenestäkään hyvää – vaan se, ettei tee muille pahaa.
Metsästäjäkeräilijä
Maailma muuttuu, mutta aivot ovat pysyneet melko samanlaisina viimeiset 10.000 vuotta, kertovat mm. aivotutkijat Minna Huotilainen ja Katri Saarikivi kirjassaan, Aivot työssä (Otava 2018).
Vaikka aivoja voikin jumpata, lienee varmasti kiistatonta, että nykymaailman menossa pää käy kuumana kuin supertietokoneen prosessori ja kehon kanssa yhteistyötä tehneet aivot ovat saaneet työparikseen kerran päivässä tai viikossa lenkillä tai kuntosalilla hikoilevan, tehotuotettua hiilarihöttöä popsivan datatyömuumion. Siihen päälle vielä nykyihmisen rakentama suorituskeskeinen kulttuuri elitismi-ihanteineen. Ei siis liene ihme, että välillä tulee riittämätön olo. Olemme melko kaukana nisäkkään normaalista elämästä. Homo sapiensista on tullut Homo deus, kuten historian tutkija, Yuval Harari on kirjoissaan tuumannut.
Äly
Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professori Markus Jokela toteaa Helsingin sanomien haastattelussa (12.5.2020), että ”Tunnen itseni usein ilonpilaajaksi, kun kerron älykkyystutkimusten tuloksista.”Niin kauan tunnelma on lupsakka, kun puhutaan kepeistä, sosiologisista yhtäläisyyksistä. Kun päästään älykkyyteen, leppoisa tunnelma häviää.
Älyä on tutkittu pitkään ja siitä on löydetty jo seitsemän eri osa-aluetta. Avaruudellisen hahmottamisen mestari ja matemaattisesti älykäs ei välttämättä ole sosiaalisesti, verbaalisesti, motorisesti, musikaalisesti tai kuvailmaisultaan älykäs. Hyvä muisti ei takaa älykkyyttä, mutta se on hyvä apu. Olennaisinta älykkyydessä on kuitenkin se, kuinka muistissa olevia asioita kykenee yhdistämään.
Äly on kuvallisesti ilmaistuna hyvinkin mustavalkoista, suoraviivaista, keskittynyttä ja tasapainoista. Sitä tarvitaan toki elämän ongelmaratkaisussa, mutta äly ei vielä takaa maalaisjärkeä ja viisautta.
Järki
Järjellä ajateltuna, tarvitsemme arjessa toki älyä, mutta maalaisjärjellä ajateltuna, pelkkä älykään ei riitä. Järjen voisi katsoa olevan jotain topakkaa rationaalisuutta, älyn ja viisauden väliltä.
Järki on lyhykäisyydessään lopulta melko yksinkertainen ja käytännönläheinen ratkaisumalli. Mitä järkeä on pestä pyyhe, kun se menee likaiseksi kuitenkin? Toisaalta, meneekö se likaiseksi, jos siihen kerta kuivataan jotain juuri pestyä? Järjellä ajateltuna, siinä on kieltämättä logiikkaa. Voisiko siis ajatella, että järki on ikään kuin hyötynäkökulmallista logiikkaa? Mitä järkeä on tehdä jotain, josta ei ole mitään hyötyä?
Järjen vastakohtana nähdään yleisesti tunteet. Onko tunteissa järkeä? Ei ehkä järjellä ajateltuna, mutta elämää enemmän kokenut viisas on oppinut laskemaan kausaliteetin lopputuloksen vähän pidemmälle.
Viisaus
Älykäs selviytyy tilanteista, joihin viisas ei joudu. Viisas on se, joka tietää ettei tiedä.
Maailma on täynnä elämänviisauksia, viisaita sanoja, viisastelijoita ja nykypäivän some-meemejä, joilla koitamme saada näkökulmia elämän monimutkaisempiin, etenkin henkisiin ongelmaratkaisutehtäviin.
Stefan Einhornin kirja, Aidosti viisas (2005, suom. Otava 2020) hehkuu viisauden syvintä olemusta. Viisauteen tarvitaan toki jonkin verran älyä sekä ripaus elämänkokemukseen pohjautuvaa järkeä, mutta ennen kaikkea myös tunnetta.
Viisauden viisaus lienee elämänkokemuksessa ja siksi se liitetään usein myös vanhuuteen. En koe olevani vanha, mutta kaukana 20-vuotiaan vielä ymmärrettävän naivista maailmankuvasta. Nyt 40 vuoden elämänpolun myötä on reppuun kertynyt paljon kysymyksiä. Yksi niistä on, missä kulkee viisauden ja tyhmyyden raja? Joskus viisastelu kun menee monimutkaisuudessaan niin pitkälle, että se näyttää ylittävän tietynlaisen fanaattisuuden rajan, jossa viisauden valo alkaa hämärtyä.
Yksi elämän myötä tulleista kysymyksistä liittyy inhimillisyyden, armon ja anteeksi antamisen viisauteen, jossa tuo viisaus saattaa koitua myös kohtaloksi. Ehkä älykäs voisi sittenkin joskus välttyä tilanteelta, joihin viisas kaikessa viisastelun omahyväisessä hurskaudessaan saattaa ajautua. Ehkä joku älykkäämpi tai viisaampi, olisi jättänyt tämänkin ääneen kertomatta. Mene ja tiedä.
Kuvallisesti ilmaistuna näen viisauden jokseenkin pysähtyneen pohtivana ja täynnä lämpimiä sävyjä; portaina johonkin ylempään ulottuvuuteen. Olisiko viisauden syvin olemus kuitenkin ennemmin kysymyksissä kuin vastauksissa?
Tunteet
Koitamme kehittää älyä, tehdä päätöksiä järjellä ja elää viisaasti …mutta lopulta meitä ohjaa kuitenkin tunteet.
Positiivisuus luo positiivisuutta ja myönteisyyden katsotaan lisäävän positiivista ja eteenpäin työntävää energiaa. Itku pitkästä ilosta, pieru kauan nauramisesta. Epäilyksen pierun lemu ahdistaa ja suru taasen lamauttaa. Täten suru ja ahdistus ovat selviytymisen kannalta jopa vaarallisimpia tunteita.
Silti välttelemme eniten vihaa. Miksi? Viha on yksi ihmisen tärkein itsesuojelutunne, joka auttaa meitä pitämään puoliamme. Pelkäämme vihaa ehkä siksi, että se saattaa aiheuttaa myös vahinkoa. Moni vihaan perustuva, agressiivinen välienselvittely, saattaa eläinmaailmassa koitua toisen kohtaloksi. Usein kuitenkin se vahvin, vihaisin ja agressiivisin selviytyy, kun vihan tunneparina on äly. Vaikka kamppailulajit tuntuvatkin ihannoivan väkivaltaa, on niiden syvin olemus kuitenkin elämän evolutiivisessa vietissä, jossa vahvin ja älykkäin saa jatkaa sukua, geenien kehityksen armottomassa elintilakamppailussa.
On olemassa myös positiivista vihaa. Sillä on korvaamaton rooli joskus esimerkiksi päättäväisyydessä ja periksi antamattomuudessa. Se on myös olennainen komponentti, suomalaisen sisun perusluonteessa.
Tunteet tarttuvat. Toisiin ne tarttuvat herkemmin kuin toisiin. Toiset ovat empaattisia, herkempiä asettumaan toisen asemaan, kun taas toisiin ennemminkin tarttuu ympäröivä tunnetila, jota ei pidä sekoittaa empatiaan.
Tunneälyllä on tärkeä tehtävä. Siihen tarvitaan älyä, joka yhdistää jo koettuja kokemuksia, linkitettynä järjen logiikalla tapahtuvaan päättelyyn. Intuitiota on myös tutkittu paljon. Se liittynee nykytutkimuksen mukaan pieniin, implisiittiseen (tiedostamattomaan/ passiiviseen) muistiin kertyneisiin kokemuksiin perustuviin, alitajunnan algoritmeihin. Aavistus, tunne, intuitio – mikä siinä onkin, että ne niin usein sitten kuitenkin pitävät paikkansa.
Jännittävää! Tunteista voisi puhua vaikka loputtomiin…
Ilman tunteita meillä ei olisi minkäänlaista halua kehittää sen enempää älyä, järkeä kuin viisauttakaan.
Perspektiivi
Kun katsoo liian läheltä, ei nää metsää puilta. Nyt vasta alan hiljalleen ymmärtää, miltä metsä näyttää, myös avaruusperspektiivistä. Aika karsea näky, mutta ei mennä nyt siihen, vaikka ympäristön ja luonnon tila onkin yksi tärkeimmistä nykypäivän kuumista perunoista.
Elämänkokemus tuo perspektiiviä ja matkustaminen avartaa. Maailmankuvaa voi kuitenkin avartaa myös hiilineutraalimmin, esimerkiksi lukemalla ja katsomalla dokumentteja.
Syy omaan lukemiseen alkoi kapealta sektorilta; olihan juuri sillä hetkellä tarve saada vastauksia sen hetken askarruttaviin kysymyksiin. Luin paljon persoonallisuushäiriöistä, defensseistä, aivoista, neurologiasta, empatiasta, pahuudesta, toivosta, viisaudesta, virtahevoista olohuoneessa, aina elämän merkityksellisyyden, toivon ja intuition syväluotaaviin tutkielmiin.
Lopulta kirjaston reviiri siirtyi hyllyvälistä toiseen ja seuraavaan. Käsi tarttui länsimaisen filosofian historiasta aina tulevaisuuden keinoälyhypoteeseihin, disruptioon, logiikkaan, ideologioihin ja jopa historiaan, jota aikanaan koulussa inhosin eniten. Lopulta siitä tuli parasta lääkettä nykyisyyden ymmärrykselle ja tulevaisuuden hahmottamiselle.
Eniten maailmankuvaa monesta kuvakulmasta, on avartanut monipuolinen lukeminen. Tulevassa kirjaprojektissa viittaan ajatelmissani likimain jokaiseen lukemaani kirjaan ja artikkeliin, jotka ovat kaikki olleet monella tapaa ajattelua, arvoja, historiaa ja tulevaisuuden näkymiä avartavia.
Kaikkein parhaiten perspektiivi laajenee lukemalla varsinkin kaikkea mahdollista, josta ei välttämättä edes pidä. Tunne vihollisesi, on maanpuolustuksen näkökulmasta yhtä tärkeää, kuin tuntea oman sisäisen minän varjo ja vihollinen; pelko ja ennakkoluulo.
Mielenliikkeitä
Nykypäivän hektisessä suorittamisarjessa joutuu ihmisiä muistuttamaan pysähtymisen tärkeydestä. Trendikäs mindfulness yrittää saada ihmisiä keskittymään edes tähän hetkeen. …Taitaa olla pitkä matka saada klikkiotsikoita selaavia suoritusmaratonilaisia pysähtymään filosofisen, elämän kaaottisuuden ymmärrystä helpottavan kirjallisuuden äärelle…
Mutta on ymmärrettävää, että saattaa tuntua vaivattomammalta vain painaa menemään, sen kummemmin asioita miettimättä. Vähän kuin intialaisessa liikennekulttuurissa; isoimman oikeudella ja se menee, joka pääsee välistä kätevimmin puikkelehtimaan tai jolla ei satu olemaan lehmä edessä. Nykyihmisen tuntuu saavan pysähtymään vain sydänkohtaus tai mainoskyltti helpon taloudellisen pikavoiton mahdollisuudesta. Peltiä rytisee ja ihmisiä kuolee, mutta mitä sen väliä, kun lisää sikiää joka päivä ja kaikilla on kiire.
Kiire mihin? Tuntuu, että ihmisillä on nykyään kauhea kiire joka paikassa. Aika on rahaa ja raha lienee tosiaan mielenkiintoisin illuusio. Mitä lopulta jää jäljelle? Tämän hiffattuaan, ihmislauma juoksi hamuamaan elämyksiä, joita varten piti alkaa tehdä lisää rahaa.
Kautta aikojen on ollut ideologioiden ja kehityksellisten vallankumousten tuomia muoti-ilmiöitä, joita nykyään kutsutaan seksikkäämmin trendeiksi ja megatrendeiksi. Edellisten vuosikymmenten liberalismin sekä muotiteollisuuden mukana tuoma, yksilön ilmaisunvapaus ja itsenäistymistrendi, alkaa olla jo itsestäänselvyys. Sitten tuli elektroniikan, matkapuhelinten ja datan uusi aikakausi sosiaalisine medioineen. Kuluneen vuosikymmenen kokemuksia hamuava matkustustrendi on nyt pysähtynyt siihen biologiseen vitsaukseen, joka on kaiken historian ja luonnon logiikan mukaan, ollut ennustettavissa jo ennen kuin halpalentoyhtiöt ja kauko-idän rantalomat edes keksittiin.
Ehkä olemme tulleet tässä kiihdytyskilpailussa pikkuhiljaa sellaiseen pisteeseen, jossa individualistinen itsensä kehittäminen ja alati elämyksiä janoava homosapiens, voisi pikkuhiljaa siirtyä itsekeskeisestä hedonismista jo sivistyksen ja yhteisön kehittämisen puolelle. Voisiko filosofiasta ja sivistyksestä tulla ehkä uusi megatrendi?
No, vilkaisen kalenteriin; ehkä parin viikon päästä keskiviikkoiltana voisi olla sopiva rako. Sitä ennen täytyy hoitaa pari työprojektia, viedä tunteella valittu liian kallis auto huoltoon, asentaa uudet kiinalaisten lasten valmistamat pihavalot, käydä älykellon vaatimalla keskisykealueen pk-treenilenkillä, kuskata lapsia harrastuksista toiseen, pestä pari koneellista sävy sävyyn valittuja vaatteita, käydä kampaajalla ja kynsihuollossa, päivittää kuulumiset somefoorumeille, lukea viimeisimmät seurapiirijuorut, katsoa ympyrää ajavien autojen kilpailua tai 22 homosapiensin juoksemista yhden pallon perässä vihreällä nurmikentällä.
Ei se mitään. Ehkä vuonna 2022 sitten. Silloin ainakin ilmestyy yksi kirja, josta voi kootusti lukea edes sitten ne olennaisimmat, ei liian pitkistä luvuista koostuvat, sarkastisen moniulotteiset ”zippiotsikot,” inspiroivine kirjavinkkeineen.
IHME JA KUMMA
4.-22.11.2020
Lönnrotinkatu 23
00120 Helsinki
Postimerkki, Pieni haaveilija, tulee myyntiin 2.9.2020
Elämässä voi sattua kerrassaan hassuja asioita. Eräänä tammikuun alkupäivinä, soi puhelin. Se oli puhelu, jota en osannut koskaan odottaa. Postimerkkien suunnittelusta vastaava Tommi Kantola kutsui minut Postin pääkonttorille, koska teoksistani haluttaisiin tehdä postimerkki!
Härregyyd! Luulin, että se oli joku vitsi, mutta ei ollut.
Lue lisää…
Kiitos John Hartwall – loit jotain, jonka todellista arvoa on mahdoton mitata!
Sipoossa, 30 kilometriä Helsingin ytimestä sijaitseva, Gumbostrand Konst & Formon ollut minulle taiteilijana, toinen koti. Se on ollut merkittävä yhteistyökumppani, ei pelkästään itselleni, vaan myös monille muille taiteilijoille. ”Gumbon,” vaikutus taidemaailmaan on ollut virkistävän uudistava sekä kaikessa tekemisen laadussaan tinkimätön.
”Hej, hur går det? Kiva nähdä! Miten menee?”
Gumbostrand Konst & Formin bistrossa saattoi päivittäin törmätä haalareissaan puuhaavaan, iloiseen mieheen. Tuo lämmin, sydämellinen, mutta myös jämäkkä ja määrätietoinen, hopean harmaatukkainen patriarkka, oli nimeltään ”Jon,” John Hartwall.
Out Of The Box, osa 4 – Terapia; apu kaikkeen!
“Elämän ei kuulu olla helppoa, ja kaikilla meillä on hei vaikeuksia! Jos olet masentunut, niin täytyy vain ottaa itseä niskasta kiinni – niin helppoa se on! Koita vaan ajatella positiivisesti! Apteekin masennuslääkehyllyltäkin löytyy lääke kaikkiin ongelmiin!” …Ja kun elämänkokemuksesi ja ymmärryksesi ei yllä järkevimpien neuvojen tasolle, niin erittäin hyvä yleispätevä käsienpesuaine on myös suositella kaverille, että pitäiskö sun mennä juttelemaan jonkun kanssa, hankkiutua hoitoon ja mennä terapiaan.
Jos olet yksinäinen, mene terapiaan – siellä saat ainakin jutella terapeutin kanssa.
Jos kaipaat apua ihmissuhteisiin – mene terapiaan, jossa ainakin tuo yksi maksullinen ihmissuhde saattaa toimia ja kuluttajansuojalakikin antaa sille edes jonkinlaisen turvan.
Jos esimerkiksi parisuhteessanne kinataan yhteisen ajan puutteesta, niin pariterapiassa ainakin voitte viettää 90 minuuttia yhteistä aikaa.
Jos tarvitset uuden auton, mene terapiaan – siellä huomaat, että vika on elämänasenteessasi ja päädyt ostamaan polkupyörän ja asennoitumaan, että 30 km työmatkat räntäsateessa ovatkin oikeastaan vain nautinto. Jos näin ei kuitenkaan ensimmäisen kuukauden jälkeen tunnu, mene uudestaan terapiaan.
Jos olet koditon, työtön ja varaton, mene terapiaan. Ja kuinka ollakaan, huomaat, että voisi asiat olla huonomminkin!
Out Of The Box, osa 3 – Mielen moninaiset lokerot
Kuinka hyvin tunnet itsesi? – Työkaluja ja ajatuksia oman identiteetin tutkimusmatkalle
Teos Mielen lokerot on saanut alkunsa, Sigmund Freudin psykoanalyysi-teoriasta, jossa persoonallisuus jaetaan kolmeen osa-alueeseen; ID (viettipohja), EGO (minä) ja SUPEREGO (yliminä).
Maalauksesta tuli lopulta erilaisten tutkielmien myötä hieman laajempi, oma teoriakokonaisuus, jossa yhdistyy nyt myös muita, ego-teorioihin sekä mielen, persoonan ja elämänhallinnan kokonaiskuvan rakenteisiin liittyviä eri osa-alueita.
Out Of The Box, osa 2 – Tiedätkö kuka olet?
Kuinka hyvin tunnet itsesi?
Elämässä saattaa joskus tulla tilanteita, kun on tutustuttava itseensä uudelleen tai jopa ehkä ensimmäistä kertaa. Tavallaan lienee hyvä, jos elämäänsä on ollut tyytyväinen, eikä sellaiseen ole ollut tarvetta. Toisaalta itsellekin omituinen, jatkuva tyytymättömyys, voisi ehkä avautua, jos uppoutuu hetkeksi oman identiteetin opiskelun äärelle. Kuka minä olen? Mitkä asiat lopulta ovat minulle tärkeitä?
Itseensä tutustuminen voi olla myös hyvä ”henkinen tapaturmavakuutus,” elämän yllättävien pysähdyksien varalle, jolloin kriisitilanteesta selviäminen voi olla helpompaa, kun omasta itsestä on jo selkeä kuva ja tietää, mitä haluaa.