Ei ollut pädejä eikä puhelimia

Vietin lapsuudessani paljon aikaa kotona äidin kanssa. Yksinäisenä iltatähtenä, totuin jo pienestä pitäen itsenäisiin leikkeihin, joista piirtäminen oli yksi rakkaimpia. Äiti kertoo nykyään mielellään tarinaa siitä, kuinka hän ihasteli piirustuksiani ja kysyi, miksen piirrä enemmän? ”No kun ei ole paperia” vastasin. Johon äitini totesi hämmästyneenä, että ”Jos ei se ole muusta kiinni, niin täytyyhän sitä hyvänen aika lapselle ostaa lisää paperia!”

En lapsena kuulemma kovinkaan usein valittanut, ettei olisi mitään tekemistä. Joskus oli montakin projektia levällään, sillä yhteen asiaan kerrallaan keskittyminen vaati aina sijaistoimintoja ja sivuprojekteja. Onneksi Steinerkoulussa annettiin ehkä vähän enemmän tilaa kasvaa ja kehittyä omassa tahdissa ja luova tapa opiskella sopi minulle. Kirjat kuvitettiin itse ja opetuksessa hyödynnettiin muutenkin paljon käsillä tekemistä. Ensimmäisellä luokalla innostuin musiikintunneilla pianonsoitosta, jonka jälkeen äiti järjesti minut soittotunneille. Sen jälkeen alkoivat myös partioharrastus ja kuvataidekoulu. Kuvataidekoulussa oli pari vuotta ihan kivaa, mutta olisin kaivannut enemmän klassisempaa piirustus- ja maalausopetusta kuin askartelua.

Luovat harrastukset jatkuivat yläasteelle lähinnä pianonsoiton parissa. Kuuden vuoden jälkeen vaihdoin muutamaksi vuodeksi poikkihuiluun, kunnes lopulta soittaminen alkoi tuntua epäinspiroivalta pakkopullalta. Musiikki ja partio vaihtuivat liikuntaan; judoon, uimahyppyihin, ratsastukseen ja sitten golfiin.

Keskittymiskyky koetuksella

Ylä-asteella koulunkäyntikin oli levottomalle taiteilijasielulle jokseenkin haasteellista, joten ainut jatko-opiskeluvaihtoehto oli jatkaa Steinerkoulua, Elias-koulun 10. luokalle Eiraan. Siellä sain nostettua kriittisimpiä numeroita niin, että keskiarvo nousi yli seitsemään, joka oli alaraja Helsingin lukioihin, kuten myös ”Torkkeliin,” Helsingin Kuvataidelukioon. Onneksi pääsykokeiden taidepisteet kompensoivat ujoa keskiarvoa ja pääsin sisään.

Jo heti ensimmäisenä syksynä löysin itseni oppilaskunnan puheenjohtajan paikalta, joka vei mennessään. Opiskelu siinä oppilaskuntatyön ja iltaduunien ohessa oli tylsää ja rästiin pakkautuneet koulutyöt aiheuttivat ylitsepääsemätöntä stressiä, joten päädyin keväällä 1998 kokopäiväisesti työelämään kaupan alalle. Pullan ja läskin myyminenkään ei tuntunut olevan se kutsumusammatti, joten siirryin muutaman mutkan kautta matkapuhelinalalle. Puolen vuoden päästä sain myymälävastaavan pestin ja hyvät myyntitulokset olivat tuloshakuiselle luonteelle parasta herkkua. 

Ehkä tämä taideala ei sittenkään ole minulle tarkoitettu

Mielessä pyöri kuitenkin unelma-ammatti kuvataiteilijana, mutta näytti pahasti siltä, ettei ilman koulutusta olisi sillä alalla tulevaisuutta, joten päätin pyrkiä Taidekoulu Maahan, Suomenlinnaan, keväällä 2002. Olin yleistä tasoa arvioidessani aivan varma pääsystäni kouluun. Parin viikon pääsykoekurssirutistuksen jälkeen, viimeisenä iltapäivänä, totesimme kurssitovereitteni kanssa, että nyt alkaa sitten jännitys, ketkä meistä valitaan? ”Hyvähän sulla on, ku sä pääset aivan varmasti” kuului yksi mieleen jääneistä kommenteista. Itsekseni siinä mietin, että no, niinhän se taitaa olla. Raati oli kuitenkin eri mieltä. En tiedä mitä he hakivat, mutta uskoni suomalaiseen taidekoulutukseen romahti sen jälkeen täysin. Varsinkin, kun kuulin, ketä kaikkia oppilaiksi loppujen lopuksi valittiin. Tuumasin, että ehkä tämä ala ei sitten kuitenkaan ole minua varten.

Virta vei myynti- ja markkinointialalle

Sitten alkoivat päivätyön ohessa erilaiset promo-/myyntiedustustyöt. Mielessä alkoi kehkeytyä ajatus omasta yrityksestä visuaalisen markkinoinnin ja myyntiesittelyiden parissa. Niinpä Suomen Mediapuhelin sai jäädä syksyllä 2002. 

Kävin AJK Jatkokoulutuskeskuksessa visuaalisen markkinoinnin linjan, kehittääkseni itseäni somistajana. Maalasin jonkin verran siinä sivussa ja pidin yhden näyttelynkin Bar9:ssä Uudenmaankadulla 2004 heinäkuussa. Sen jälkeen pienimuotoisesti Galleria Ajatuksenpoikasessa, Kluuvissa. 

Tie johti kuitenkin pikkuhiljaa somistusten, Sinooperin, promokeikkojen ohessa SonyEricssonille ja sitä kautta Sonylle. Arki kului jälleenmyyjäkoulutuksissa, tapahtumissa, tuote-esittelyissä, somistuskiertueilla, messuilla ja promokiertueilla. 

Taidetta, elektroniikkaa ja vauva-arkea

Kesällä 2007 aloin taas maalata muun työn ohessa. Tällä kertaa ateljékäyttöön tuunatussa autotallissamme, esikoistani samalla odotellen. Neuvolakäynnillä sain tietää, että ”se on poika.” Silloin syntyi ensimmäinen lapsiaiheinen maalaus, nimeltä Poika ja syyskuussa 2007, minusta tulikin sitten suloisen Jermu-pojan äiti. Siinä sitä promotyöt, lapsiarki ja maalaaminen kulkivat käsikädessä.

Työt Sony-talolla jatkuivat edelleen, mutta niin myös maalaaminen. Syksyllä 2008, talouskriisin hyydyttäessä Sonyn ja Sony Ericssonin markkinointibudjetit, siirryin vanhan ”pomoni” vanavedessä Philipsin leiriin. 

Hulluimmat ideat kasvavat metsässä

Ensimmäisen Philipsin promokiertueen jälkeen oli päästävä äidin kanssa mustikkametsään. Vaihteluksi metsäläiselämälle päädyimme äitini kanssa etsimään siinä samalla jotain kivaa kesänäyttelyä, kunnes löysimme itsemme Orimattilan Kehräämöltä (10.8.2010). Äiti etsi paikallislehdestä mainintaa näyttelyistä kun minä tirkistelin tyhjää liikehuoneistoa ikkunan takaa. ”Tää olis just sopiva sellaselle ateljee-gallerialle.”Viikon päästä istuin kyseisen kiinteistön parkkipaikalla avain kädessä, yksi ajatus mielessäni – ”miten tämä ateljee-Philipsyhtälö nyt ratkaistaan?”  No, siinähän ne meni, käsi kädessä. 

Tein pari tilaustyötä kun kysyttiin,  sitten niitä halusi yksi ja toinen. Keväällä 2010 sain kutsun Galleria Ferinin yhteisnäyttelyyn. Syksyllä 2010 otin riskin ja sijoitin 5000 euroa Habitaremessuihin. Sen jälkeen oli pakko sanoa Philipsille, että ”nyt ei enää ehi.” Tilaustöitä tuli puoleksi vuodeksi ja lisää ropisi pitkin syksyä. 

“Jos ei veikkaa, ei voi voittaa”

Kevättalvella 2011 lähestyin Taidekeskus Salmelaa ja Pyhäniemen kartanoa teoskuvilla ja presentaatiolla, mielessäni kesän 2011 näyttelyt. Jälkeenpäin oikeastaan vähän jopa hävetti. ”Nehän siellä vain nauraa tällaselle amatöörille, jolla ei ole edes koulutusta ja cv:kin on olematon.” No, mitäpä tuosta. Siinähän nauravat, jos naurattaa. Yllätyksekseni Salmelasta tuli kuitenkin sähköpostia. Kesän 2011 näytteilleasettajat olivat jo päätetty ”mutta pidimme töitäsi mielenkiintoisina. Kiinnostaisiko sinua residenssijakso Mäntyharjulla syksyllä 2011 tai keväällä 2012? ” Tottahan toki!  Eihän se näyttelypaikkaa taannut, mutta jo pelkkä Salmelan residenssi oli minulle jo hieno saavutus. Pyhäniemestä ei koskaan kuulunut mitään.  

Maalta kaupunkiin

Suurin osa asiakkaista oli kuitenkin pääkaupunkiseudulta ja 75 km työmatka alkoi painaa. Oli etsittävä uusi paikka lähempää kotia ja asiakkaita. Ei ollut helppoa löytää sopivaa tilaa, mutta halutaan vuokrata –ilmoitukseni johdosta löytyi mitä ihanteellisin paikka Helsingin Pohjoisrannan kivijalasta. Muutto tapahtui tammi-helmikuun vaihteessa 2011.

Kesän 2011 suurin massatapahtuma oli Mäntyharjun Loma-asuntomessut, johon pääsin tekemään Polarhousin kohteen isäntäperheelle yhdeksän tilaustyötä. 

Elokuun lopussa sähköpostiin tupsahti kutsu Saksassa pidettävän taide- ja desingtapahtuman, Euneque 2012 –messujen infotilaisuuteen. Huomasin esittelyvideosta, että siellähän on catwalk, joten talvella syntynyt ideani maalattavista vaatteista ja laukuista konkretisoitui luonnoksiksi ja hakemukseksi messujen jurylle.

Kaupungista takaisin maalle

Syksyllä 2011 päätin kuitenkin luopua Pohjoisrannan tiloista, sillä Salmelan residenssiä pidennettiin kevääseen 2012 asti. Galleria Ferinin konkurssin myötä tyhjän päälle tipahtanut Eeva-Liisa Kujala etsi sopivia tiloja oman gallerian perustamista varten ja niinpä heti muuttoni jälkeen tiloissani aloitti toimintansa Galleria Fogga.

Habitare-messujen jälkeen oli edessä muutto Mäntyharjulle. Alku oli henkisesti vaikeaa kun perhettä näki vain viikonloppuisin. Tosin syksyn kiireet,  kuten Habitare, Tila ja Ääni –seminaari Decocoatin kanssa sekä jouluksi tilatut tilaustyöt pitivät ajatukset tehokkaasti kiinni työasioissa. 

Sitten alkoi hulabaloo

Marraskuun lopulla Taidekeskus Salmelan toiminnanjohtaja, Tuomas Hoikkala, tuli katsomaan töitäni ja unelmani toteutui. Sain kutsun Salmelan kesän 2012 näyttelyyn! Joulukuussa tuli Saksan Euneque -messujen jurylta myönteinen päätös. En ollut uskoa tilannetta todeksi. Helmikuun Ylen TV1:n uutisjuttu oli seuraava positiivinen järkytys. Lisää erilaisia kutsuja ja työtarjouksia tuli hetkessä niin hurjasti, että en ole ehkä vieläkään ymmärtänyt kaikkea tapahtunutta. Taidekeskus Salmelan suosituksesta myönnetty Osuuskauppa Suursavon kummitaiteilija –stipendi oli jo enemmän kuin olin koskaan uskaltanut haaveilla. Kesän 2012 Salmelan yleisöäänestyksen voitto sai jo kyyneleet silmäkulmiin. Syksyn Chillout-näyttelyn avajaisissa sain eräältä vieraaltani kuulla, että olin juuri julkistetussa, Pauliina Laitinen-Laihon laatimassa, puolivuosittaisessa top20-listauksessa, kysytyimpien nykytaiteilijoiden listalla sijalla 2. Luulin ensin, että se oli vitsi. Oli pakko käydä Taloustaidon sivuilla itse katsomassa. Tunneskaala vaihteli sateenkaaren väreissä, sillä tunnustushan oli merkittävä. Se kuitenkin tulisi tarkoittamaan sitä, että odotukset kasvavat ja rima nousee.

Lisää yllätyksiä ja mielenkiintoisia ihmiskohtaamisia

Keväällä 2012, tuttu taidetarvikekauppias Tuubista halusi hetken mielijohteesta esitellä minut viereisen Galleria Contempon galleristille, Jorma Teittiselle. Spontaani ensiesittelytuokiomme kesti kolme tuntia ja siinä lyötiin samalla lukkoon syksyn ArtHelsinki –messut ja maaliskuun 2013 yksityisnäyttely sekä suunniteltiin alustavasti jo messureissuja maailmalle. Oli mahtava törmätä galleristiin, joka jakaa ennakkoluulottoman ja rohkean asenteen kanssani. Tajusin löytäneeni parhaan mahdollisen yhteistyökumppanin, jota en ollut osannut oikeastaan vielä edes kunnolla etsiä. 

Niin tuli syksyn 2012 Art Helsinki. Siellä rakastuin Samulin City bird –veistoksiin ensi näkemällä ja siltä seisomalta syntyikin heti idea, että olisi mahtavaa yhdistää Samulin linnut ja lapset kankaalle. Ja eikun tuumasta toimeen! Sitä ennen oli kuitenkin ensimmäinen näyttelyni Contempossa maaliskuussa 2013, joka olikin melkoinen kokemus. En olisi voinut koskaan uskoa, että joskus näyttelystäni myytäisiin kaikki työt jo ennakkomyynnissä, ennen varsinaisia avajaisia! En meinaa millään uskoa sitä oikein vieläkään. 

Seuraava yhteinen projektimme olikin sitten syyskuussa 2013. Tuo vuotta aie yhteisnäyttely Samuli Alosen kanssa, Jorman ystävyysgalleriassa, Pariisissa. Samalla teemalla päätettiin jatkaa samaan aikaan myös ArtHelsinki -messuilla.

Riskillä kohti unelmaa

Osallistuin Salmelan kuvataidekilpailuun talvella 2013. Päätin ottaa pienen riskin, osallistumalla kilpailuun teoksilla, joiden idea syntyi jo monta vuotta sitten, mutta konkretisoitui vihdoin valmiiksi teossarjaksi tuomariston pöydälle. Struktuureilla ja kolmiulotteisella pinnalla hulluttelu kannatti, sillä tulin valituksi näyttelyluokkaan. Se oli minulle voitto jo itsessään, että pääsin mukaan kesän 2013 näyttelyyn, mutta jos jotain kilpailulta odotan, niin yleisöäänestyksen voitto olisi minulle toiveiden täyttymys. Ja toiveeni täyttyi! Niinpä edessä oli kolmas perättäinen vuosi Salmelassa.

Kevättalvella 2014 sain muun muassa kunnian toteuttaa Palvelualojen ammattiliitto PAMin uusiin tiloihin seitsemän tilaustyötä, joissa juonena oli yhdistää lapset palveluammattien ilmiöihin. Kalenteri täyttyi monenlaisista, mielenkiintoisista projekteista, yksityiselämän sakatessa taustalla. Sitkeästi kuitenkin yritin kulkea eteenpäin, kuin se kuuluisa ”mummo lumessa.”

Mummona lumessa – pysähtyä ei saa!

Sittemmin tulivat Gumbostrand Konst & Formin isot, kuudenkymmenen teoksen yksityisnäyttelyt; SUURI MAAILMA – pieni ihminen (2015) ja 10 vuotta paletilla (2017). On ollut Facebook-joulukalenterinäyttelyä, sosiaaliseen mediaan syventynyt SOME-näyttely, sivistykseen ja ajatteluun kantaa ottava THiNK! – ajatteleminen ei vaadi tuntkintoa jne. Niin astuivat mukaan myös syvemmät filosofiset ja sosiologiset tutkimusmatkat ja pohdinnat. Syntyipä myös kirja; 10 vuotta paletilla.

Taiteellinen missio ja tavoitteet

Pidän edelleenkin tilaustöiden tekemisestä, jossa jokainen työ on aina yhdenlainen projekti. Vuonna 2011 sanoin haluavani panostaa enemmän myös siihen kulttuurityöhön, jossa toisin töitäni enemmän suuremman yleisön nähtäville. Ajattelin sen olevan tylsää ja itseään toistavaa yksinpuurtamista, mutta kun yksi näyttelyidea oli käsitelty, oli jo seuraava, ihan erilainen mielessä. Huomasin, että jokainen näyttely on sittenkin kuin yhdenlainen, vähän isomman luokan ”tilaustyöprojekti”, jossa oikeastaan saa ehkä vielä vapaammin toteuttaa itseään ja vieläpä vähän isommassa mittakaavassa. Tilaustyöt ovat ikään kuin novelleja ja näyttely paksu romaani tai väitöskirja.

Lapsiaiheesta tuli osa taiteellista identiteettiä

Mielikuvituksen ja herkkyyden täyteiset pienet ihmiset ovat sinänsä jo lähellä sydäntäni, mutta lapset toimivat myös hyvänä vertauskuvana arjen ilmiöille ja erilaisille elämänfilosofisille ajatuksille. Esittävän ja abstraktin painopiste tulee varmasti vuorottelemaan vuosien mittaan. Värit taas mitä todennäköisimmin tulevat pysymään aina melko maanläheisinä. Tietynlainen käsialakin tulee olemaan tunnistettavissa, mutta tavoitteena on, että tyyli elää ja jokaisessa näyttelyssä on aina jotain uutta.

Jälkiviisaus se paras viisaus

Näin jälkikäteen mietittynä en ole yhtään harmissani siitä, miten asiat ovat menneet, päinvastoin. Olen oppinut ja kokenut niin paljon uutta kuluneiden vuosien aikana, että nämä kokemukset ovat olleet tehokkaampia kuin yksikään koulu tai tutkinto. Ja jos olisin päätynyt taideoppilaitosten ”manipuloitavaksi,” olisi tilanteeni, tuotantoni ja asenteeni tähän työhön varmasti nyt hyvin erilainen. Elämä on kuin terapiaa, jossa oppii parhaiten omien oivallusten kautta. Silloin asiat tuntuvat paremmin loksahtavan paikalleen, sen sijaan, että etenisi jonkin yleispäteväksi mielletyn mallin mukaan. Me olemme kaikki erilaisia ja meille jokaiselle on se oma tie, joka sopii kullekin yksilölle parhaiten. Täytyy vain rohkeasti uskoa omiin visioihin ja tavoitteisiin. Kaikki on mahdollista kun vain itse päättää niin.

Itsenäisenä ihmisenä itsenäinen työ sopii minulle parhaiten. Yrittäjän vapaus on antanut mahdollisuuksia kehittää itseäni, kun eri työprojektien väliin on jäänyt sopivia rakoja viedä suunnitelmia ja haaveita eteenpäin. Myös isältä peritty ja äidinmaidossa saatu kunnianhimo ja tavoitehakuisuus ovat antaneet sitkeyttä ja energiaa elämään sekä auttaneet pärjäämään myös taloudellisesti.

Unelmat elävät ja muuttuvat

Joskus vuoden 2004 paikkeilla sanoin elämässäni olevan yksi unelma: Vuoden nuori taiteilija –titteli. Tosin, moni unelma on jo ehtinyt muuttua matkalla moneen otteeseen.

Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Luotan intuitioon ja kovan työn tuloksella lannoitetun tavoitepuun suomaan hedelmään, niin kuin tähänkin asti.