Terveisiä saaristosta! -onlinenäyttelyn osa 2: Hangon hiekkaa
Terveisiä saaristosta! -onlinenäyttelyn, tämän viikon maalaus sai inspiraationsa, veneen vesillelaskureissulla, Tvärminnessä.
Menneiden vuosien muistot Hangosta ja Tvärminnestä, sekä rannoilta kertyneet simpukat ja hiekat, ovat tänään jalostuneet maalaukseksi nimeltä ”Hangon hiekkaa.”
Maalauksen taustatarina maanantailta
Aurinkoiset terveiset Hangon Tvärminnestä!
Välillä kysytään, olenko alunperin kotoisin saaristosta vai miten olen sinne päätynyt?
Niin kuin elämässä usein, tapahtumasarjat ovat joskus monien sattumien summia ja omanlaisiaan tarinoita.
Luontoihmisenä olisin saattanut päätyä merelle monestakin syystä, mutta niin omituiselta se kuulostaakin, alkoi kaikki siitä, ettei Suomesta löytynyt enää kylliksi haasteellisia mäkiä suksilla laskettaviksi. Niimpä vapaalaskuvideoita katsellessa, sekaan osui pari videota leijahiihdosta; ”nyt se löytyi! Ilmastoystävällisempi vaihtoehto Alppimatkoille!”
Elettiin vuotta 2017. Talvi ehti kuitenkin lumiharrastusten näkökulmasta, harmillisesti taittua jo kesäksi; kunnes lajiin tarkemmin perehtyessä, huomasin ilokseni sen olevan myös kesälaji. Kurssille oli päästävä heti! Niinpä jännittävä, muutaman päivän odotus vihdoin palkittiin ja paikaksi valikoitui Hangon Tulliniemi.
Lajin mukana tuli myös uusia tuttavuuksia, joiden myötä päädyin eräänä, tuulen nousua odottavana aamupäivänä, Tvärminnen pienelle kesäkommuunialueelle, jossa muutamilla lajitovereilla oli oma tukikohta. Se oli hyvinkin erityislaatuinen, oma pieni yhteisö, jossa tuli jatkossa piipahdettua hyvinkin usein ja vietettyä yhä enemmän ja enemmän aikaa.
Sinä kesänä eräs ystäväpariskunta ehdotti, että tarjolla olisi sympaattinen retkivene. Ajatuksissani tosin oli vielä silloin, mielummin luonnonvoimilla kulkeva purjevene. Mutta erinäisten vaiheiden ja asiayhteyksien vuoksi, pahaksi äityneen purjeveneallergian puhjetessa, päädyin kuitenkin seuraavana kesänä kysymään, olisiko tuo vene ehkä sittenkin vielä myynnissä? Ja niinpä minusta tuli viidessä päivässä Iines-veneen kanssa, osa tuota ainutlaatuista kesäkommuunia.
Siitä alkoi uuden yhteisön tukemana, mielenkiintoinen opintie; ja uutta opiskeltavaahan riitti, kirjaimellisesti laidasta laitaan ja keulasta perään.
Veikeä sattuma oli myös, että järvenpääläisiä taiteilijoita oli päätynyt samalle alueelle aiemminkin. Siitä kertoivat muun muassa lähistöllä risteävät, Venny Soldanin tie ja Juhani Ahon tie sekä historiaan jääneet tarinat Sibeliuksesta ja Tvärminneen raahatusta flyygelistä. Tiettävästi ainakin taidemaalari Helga Amélie Lundahl on ikuistanut vuonna 1898 maalauksen, arviolta yli 300 vuotta vanhasta, Tvärminnen männystä. Oma versioni siitä on vielä maalaamatta, mutta ehkä se nähdään vuorossaan seuraavassa, ensi kevään Gumbostrandin näyttelyssä.
Historiankirjoihin jäävät myös oman elämäni varjoisimmat vuodet. Opettavaisen väärät valinnat ihmissuhteissa, veivät niinä vuosina valon elämästä lopulta kokonaan.
Eteen tuli umpikuja. Oli lähdettävä etsimään valoa elämään ja vastauksia suuriin kysymyksiin. Päätin lähteä etsimään niitä merelle, kauas kaikista ihmisistä; sinne, mihin harva huviveneineen mielellään hakeutuu: karujen ulkoluotojen katveeseen, tarpeeksi kauas kaikesta, mutta samalla lähelle elämän perusasioita.
Niin päätin yhdistää tuon elämäni merkityksellisimmän tutkimusmatkan kirjan kirjoittamiseen ja vertauskuvallisten saaristomaalausten maalaamiseen; tavoitteena seuraava suurnäyttely Sipoon Gumbostrand Konst & Formissa, keväällä 2022.
Sitten tapahtuikin syksyn sateissa jotain odottamatonta; yllätysrakkaus vei mennessään. Kirjan kirjoitus jäi kesken, mutta tuo saaristoteemainen, 15 vuodenaikaa-näyttely, oli lopulta inspiroivan onnistunut rutistus, ilman kirjaakin. Tavoitteena on, että senkin projektin loppuun saattamiseksi, tulee vielä oma aikansa ja paikkansa.
Kevät 2022 oli täynnä suuria muutoksia ja aikaa vieviä projekteja. Minusta tuli muun muassa helsinkiläinen ja universumin tarjoamana tilaisuutena, leijaharrastus vaihtui kesäresidenssiin, Houtskarin ulkosaaristossa. Se toi mukanaan upeat melonta- ja suppailuapajat sekä taas vähän erilaisen, jännittävän, monipuolisen ja lajirikkaan saaristoluonnon.
Ja mikä hienointa; mökkikaupan mukana tuli myös kuutisen hehtaaria luonnonsuojelualuetta. Jos joku omistaminen on minulle merkityksellisintä, niin on äärimmäisen arvokasta saada omistaa pala suojeltua maapalloa, globaalisti erityisen ainutlaatuisessa ja ekosysteemiltään herkässä Itämeren saaristossa.
Tuon luonnonsuojelualueen ympäröimän, kallioisen mökkirannan aalloissa, on nykyään Iines-veneen uusi kesäkoti. Sen lattian nurkissa pyörivä hiekka, tuo aina mieleen muistot Hangosta.
Tvärren ihmiset ja sen omintakeinen luonto, ovat muodostuneet minulle niin tärkeiksi, että Iineksen talvikoti, pysynee ainakin vielä toistaiseksi, vanhalla paikallaan Hangossa. Porukan keväinen jälleennäkeminen on nimittäin aina kuin muuttolintujen riemukas kokoontuminen, jossa useiden hikisten huoltotyöpäivien päätteeksi, raikaa lopulta vesillelaskun riemukas suvivirsi ja viiden kuukauden päästä taas lokakuun remakat syksyn sävelet.
Hangon hiekkaa tulee kulkemaan aina mukana varpaissani, minne ikinä kuljenkin. Sitä nimittäin on vuosien saatossa kertynyt vaatteiden, kassien ja harrastusvälineiden mukana aivan joka paikkaan.
Hanko on siis eräänlaisten kivisten polkujen päätepiste ja henkisen jääkauteni suistoalue, josta merellinen tieni jatkui kohti uusia seikkailuja.
Niinpä Hangon Tvärminne ja sen rantahiekka, ansaitsevat ehdottomasti tärkeän paikkansa, myös Terveisiä saaristosta! -näyttelyn tarinoiden joukossa.
Terveisiä saaristosta! online-näyttely sosiaalisen median kanavilla 1.6.-1.8.2023
