DIVERSITEETTI -näyttelyn teemaviikko 16: Taiteen tekemisen monimuotoisuus

Stereotypioiden ja mielikuvien pohdintaa; voiko taidetta tehdä yleisön toiveiden mukaan, voisiko somessa olla älyllistä elämää ja onko muitakin vastauksia kuin kyllä tai ei? Ehkä

Jokaisella meistä on aina vähän eri kuvakulmasta hahmottuva ennakkokäsitys ja oletus asioista. Nykypäivänä on muotia kritisoida stereotypioita ja ennakkoasenteita, jotka pitävät yhtä lailla usein paikkansa kuin menevät metsäänkin. 

Stereotypiat eivät kuitenkaan tule koskaan aivan tyhjästä. On totta, että esimerkiksi taiteilijoihin, taiteeseen, taiteen tekemiseen sekä niihin liittyviin normeihin liittyy tiettyjä ominaispiirteitä, joista osa pitää kyllä paikkansa, mutta osa on taasen jäänteitä jostain historian takaa tai taidemaailman itse rakentamia narratiiveja. Toisaalta kulttuuriammattikunnan sisällä muhii paljon sellaista, josta muut eivät tiedä, josta ei ole sopivaa ääneen puhua, joten ulkopuolisten näkemykset eivät näin voikaan muuta kuin pohjautua vajavaiseen käsitykseen. 

Yleisesti ajatellaan, että taiteilijat elävät yhteiskunnan kustantamilla apurahoilla ja sinnittelevät köyhyysrajalla. Valtaosa apurahojen jakajista on kuitenkin yksityisiä säätiöitä, mutta toki kulttuurille on säädetty myös laissa oma rahoitusosuutensa, jonka jakamisesta vastaa Taiteen edistämiskeskus, eli Taike. Apurahan saaminen, on apurahojen jakajasta riippumatta, kuitenkin omanlaistaan lottoamista, jossa hakijoista vain murto-osa niitä saa, ja joskus mitä kummallisimmin perustein; joten itse en niiden hakemiseen ole viitsinyt aikaani juurikaan tuhlata. 

Viime vuonna hain kyllä apurahaa kouluyhteistyöprojektiin, mutta se ei tainnut olla tarpeaksi tärkeää tai ehkä hakemukseni meni suoraan silppuriin. No, se ei estä tietenkään toteuttamasta yhteiskunnallista osallistumistani silloin tällöin omalla rahalla, mutta se raha ei ikävä kyllä riitä siihen suunnittelemaani, isompaan kokonaisuuteen, jossa oppilaat olisivat olleet mukana näyttelyiden jatkumossa.

Toisaalta on kyllä myös totta, että ammattikunnan sisäinen kulttuuri ja sosialisaatio on muokannut taiteilijoiden asenteita sellaiseksi, jossa luotetaan ja nojataan jokseenkin liiaksi apurahajärjestelmään.  Vierastan ajatusta, että taiteilijan tulisi tulla toimeen pelkkien apurahojen turvin. Itse kokisin tärkeäksi, että taiteen tekemisessä on löydettävä toimeentulon kannalta monimuotoisia toiminnan muotoja, jotka parhaimmillaan luovat toisiaan täydentävän, emergenssiä luovuutta synnyttävän kokonaisuuden.

Olen näin jälkeenpäin suunnattoman kiitollinen siitä, että erilainen urapolkuni on mahdollistanut toisenlaisen tulokulman taiteen tekemiseen. Aikanaan taiteilijaksi hiljalleen ryhtyessäni, oli tavoitteenani yhdistää luovuus ja toimeentulo; elättääkseni itseni täysin taiteella, ilman apurahoja. Koittaen luoda jotain sellaista, joka vastaa toiveisiin ja tarpeisiin sekä puhuttelee ja koskettaa valtaosaa ihmisistä. Pyrkien ajan saatossa sisällyttämään visuaaliseen tuotantooni myös syvempää sisältöä ja uusien kuvakulmien pohdintoja. Näin on menty jo viitisentoista vuotta. Se on vaatinut moninaisen oppimatkan lisäksi myös perinteisten normien ja toimintamallien kyseenalaistamista sekä rohkeutta tehdä erilaisia valintoja. 

Näin ollen olen luontaisesti löytänyt sellaisen luovuuden ja taiteen tason, jossa Itselleni taide ei ole lähtökohtaisesti vain jotain henkilökohtaista ja omaa, vaan myös eräänlaista tiimityötä yleisön kanssa. Yleisön toiveiden kuuntelu on olennainen osa eräänlaista luovaa ongelmaratkaisua, jossa koitan tuoda ihmisille jotain sellaista, jota he kaipaavat, myös jotain sellaista, josta yleisö haluaa myös palan itselleen. Tämä on siis yksi taiteen ja luovuuden toimintamalli muiden joukossa, jossa taiteellinen työ mahdollistaa myös toimeentulon. 

Toki tällaisessa toimeentulomallissa moni installaatio ja muu idea tuppaavat jäämään aikataulun prioriteettien häntäpäähän ja näin ollen myös toteutumatta, mutta aina näyttelykokemusta voi elävöittää muillakin keinoin, tuomalla esimerkiksi näyttelytilaan rekvisiittaa, kuten luontoteemaa toistavia puupöllejä, joissa voi hetken istahtaa. Tai pehmentämällä tilaa kodinomaisen lämpimillä elementeillä. Tämä on taas yksi normista poikkeava ja uudenlainen näyttelytilan kokonaisvaltaisen käytön suunta, joka tulee näkymään näyttelyissäni myös jatkossa.

Kaikki tämä sosiaalisessa mediassa näyttelykokemusta täydentävä sisältö, on niin ikään osa taiteellisen työskentelyn ja esittämisen kokonaisuutta, josta kukaan ei varsinaisesti maksa mitään, mutta ovat osa sitä, eräällä tapaa kulttuurista vapaaehtoistyötä, jonka itse koen tärkeäksi. 

Puhuttaessa sosiaalisen median mielikuvista, kaikuu ihmisten puheissa turhautuminen sen sisällön pinnallisuudesta ja keskustelukulttuurin vihamielisyydestä. Täten haluan sitkeästi kantaa oman korteni kekoon myös syvällisempään somesisältöön panostamisessa, sillä muutos ei tapahdu ilman, että jokainen tekee töitä sen eteen. Nykyajalle tyypillisten pikasisältöjen sijaan, käytän paljon aikaa sisällön suunnitteluun ja toteutukseen, sillä laatu on minulle määrää ja nopeutta tärkeämpää.

Toimeentuloa voi täydentää myös monilla keinoin, jotka tuottavat emergenssiä luovuusvoimaa. Tällä viikolla vieraaksi näyttelyyn tulee myös eräs vastuullisuuden ja luonnon monimuotoisuuden parissa innovoiva ryhmä, joiden kanssa jaamme hieman ajatuksia, herättäen luovaa ajattelua myös taiteen tekemisen ja maalaamisen kautta. Tämä tarjoaa sekä omaa ymmärrystäni ja luovuutta rikastuttavia näkökulmia, että mahdollistaa samalla myös pienen täydentävän lisän toimeentuloon.

Taiteellisessa työskentelyssä on siis tavalla tai toisella mukana aina toimeentulo ja raha, sillä taiteilija on kuukausittaisten asumismenojen ja muiden kulujen osalta aivan tuiki tavallinen kansalainen. Mutta taiteen ja kulttuurin maailma pelkää rahaa ja kapitalismia niin paljon, että …miten sen nyt kauniisti sanoisi… Se todella näkyy myös taiteilijoiden toimeentulossa. Tilaustöitä, edullisemman hintaluokan taidetuotteita ja yleisön toivomuksia pelätään yhtä paljon kuin rahaa ja kapitalismia, vaikka taiteilijat ovat tehneet taidetta tilauksesta jo kirkkojen ja temppelien maalauksista lähtien ja maailman arvostetuimmat museot ovat myyneet klassikkoteoksista painettuja taidetuotteita jo ennen kuin moni nykytaiteilija on edes syntynytkään.

Samalla ammattijärjestöjen syyttävä sormi osoittaa yhteiskunnan päättäjiin. Mutta kenen pussista sitten pitäisi maksaa taiteilijoiden toimeentulo??? Kertokaa toki minullekin, mistä avaruudesta sellaista ei-kapitalistista rahaa sataa. Onko taiteilijan vapaus liberalismin ja ristiriitaisesti myös jopa kommunismin yksi sivuilmiö? Ehkä. On tavallaan jopa surullista, että taiteilijat ovat niin tiukasti kiinni periaatteissaan sekä omien normiensa ja asenteidensa vankeja, että se osittain estää tulemasta taiteella toimeen.

Taidetta on monenlaista ja kaikkea tarvitaan, mutta ei yhteiskunnalla tai säätiöillä ole varaa elättää koko taiteilijakuntaa, ilman myös taiteiljoiden omaa vastuuta toimeentulostaan. Epäkaupallisia taideprojekteja voi tehdä, jos siihen jää aikaa tai sattuu saamaan apurahan. Ei sen kuulukaan olla mikään itsestäänselvyys. Voi myös tehdä muita täydentäviä töitä ilman, että joutuu tekemään muita täydentäviä töitä. Samoin kun on antoisaa tehdä myös muita täydentäviä ja taidetuotteita ilman, että joutuu tekemään muita täydentäviä taidetuotteita.

Itse koen palvelevani erilaisilla taidetuotteilla tasapuolisesti kaikkia tuloluokkia, josta kertoo myös se, että tämän DIVERSITEETTI -näyttelyn teosten pohjalta tehtyjen, yksittäin jälkikäsiteltyjen e.v.u. (edition variable unique) fine art -printtien suosio on yllättänyt sekä gallerian, että taiteilijan. Monet ovat tulleet erikseen kiittämään, että tällaisia tuotteita on tehty saavutettavaksi niillekin, joilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia ostaa uniikkeja maalauksia.

Taike, eli Taiteen edistämiskeskus julkaisee vuosittain taiteen ja kulttuurin barometrin, johon kootaan eri taiteen alojen ammattitaiteilijoille suunnatun kyselyn tuloksia. Tänä vuonna Taiken instagram-päivitykseen on nostettu esiin, että “Taiteilijat käyttävät noin 60 prosenttia kokonaistyöajastaan taiteen tekemiseen.” Kuvatekstissä kerrotaan mm. että “Tuloksista käy esimerkiksi ilmi, että monet taiteilijat tekevät taiteen tekemisen ohella muita töitä, koska taiteesta saadut tulot eivät riitä elämiseen.” Minäkin vastasin tuohon kyselyyn ja kerroin, että aikaa kuluu paljon myös muuhun kuin maalaamiseen, mutta aivan eri syystä.

Olen viime syksyn taiteilijan arkikuvahaasteessa kertonut, kuinka taiteilijan arki koostuu hämmästyttävänkin paljon kaikesta muusta kuin vain maalaamisesta ja siksi itse maalaamiseen kuluu aikaa korkeintaan puolet työviikosta. Mutta ei kyse ole ollut siitä, että tekisin jotain muita töitä. Tai siis tavallaan kyllä; hoidan projekteihin, näyttelyihin, tilaustöihin, näkyvyyteen ja arkisiin velvotteisiin liittyviä tehtäviä, jotka edesauttavat taiteella elämistä ja ovat osa taiteen elinkeinoa. Kaikki aika ei suinkaan ole suoranaisesti tuottavaa työtä, kuten tämä kirjoittaminenkaan, vaan kaikki on osa kokonaisuutta. Tässä yhteydessä aika ei riitä kertomaan, mihin kaikkeen tuo aika kuluu, mutta tuo arkikuvahaasteen pohdinto avaa tuota arjen kokonaisuutta jonnin verran.

Tässä linkki taiteilijan arkikuvahaasteen kuviin ja pohdintoihin

Ajatus taiteesta ammattina, on pakostikin valtaosalle täysin jonkinlaisen mielikuvan varassa, sillä ammattitaiteilijuus on Suomessa arkipäivää vain noin 2000-3000:lle taiteilijalle, johon mahtuu monenlaista arkea, työskentelytapaa, tekniikkaa ja persoonaa. Harvassa ovat ne, jotka suhtautuvat taiteilijuuteen yrittäjähenkisesti tai olisivat muutoinkaan poliittisesti oikealle kallellaan. Ja oikeastaan juuri siksikään taiteilijoiden ei oleteta yleisesti osaavan myydä ja markkinoida itseään tai sijoittuvan sosioekonomisen ruokakunnan huipulle. Ja tämä oletushan on kiistatta linjassa Taiken vuosittaisen barometrin kanssa. Stereotypioilla on siis totuuspohjaa.

Kohtaan itse näitä stereotyyppisiä ajatusmalleja taiteilijuudesta hyvinkin usein, mutta en ole lähtenyt nykypäivän loukkaantumismuotiin mukaan, sillä ymmärrän näitä ennakkokäsityksiä siitäkin huolimatta, etten itse sellainen tyypillisen stereotypian edustaja olisikaan. Kohtaan myös ammattikuntani, tietyn sisäryhmän halveksuntaa, jolle nykyään huokaisen harmistuneena vain lähinnä siksi, että tuo erilaisuuden suovaitsevaisuutta karjuva ammattikunta osoittaa käytöksellään vain oman ahdasmielisyytensä ja jopa ylimielisyytensä; että juuri he ovat niin suuria taiteiljiita, että heidän ei tarvitse yleisöä miellyttää, vaan yhteiskunnan kuuluisi maksaa heidän korvaamattoman arvokkaasta olemassaolostaan. 

Mutta pidän kiinni omasta taiteilijan vapaudestani, tekemällä taidetta siten, kuten koen sen tarpeelliseksi tärkeäksi ja hyödylliseksi. Yleisöltä saamani palaute on lopulta se olennaisin, sillä yhtä mielensäpahottajaa vastaan, olen saanut vuosien saatossa tuhansia palautteita ja kirjeitä siitä, kuinka taiteeni on koskettanut, lohduttanut ja tuonut ihmisille hyvää mieltä; ja se, jos mikä, on taiteen ja kulttuurin yksi tärkeä tehtävä. 

Tällä tekemisen meiningillä taiteellinen työni jatkuu tästäkin eteenpäin, yleisön mieltymyksiä kuunnellen, tilaustöitä tehden ja silti omaa tyyliä toteuttaen, antaen ajan ja luovuuden tuoda siihen joka näyttelyssä jotain uutta. Ehkä saatan hakea johonkin ideaan apurahaakin, jolloin aukeaisi mahdollisuus toteuttaa myös joitain sellaisia ideoita, joiden toteuttaminen olisi muutoin haastavaa.

Vielä tämän viikon sunnuntaihin klo 16 asti, mennään luonnon DIVERSITEETTI-teemalla. Lämpimästi tervetuloa!

Taiteilija paikalla sunnuntaina 21.4. klo 12-16 ja teemaan liittyvä näyttelykierros klo 13-13.30

Netta Tiitinen

DIVERSITEETTI

29.2.-21.4.2024

Gumbostrand Konst & Form, 

Vainuddintie 72, Söderkulla, Sipoo

Avoinna 

ke – la 11-17

su 11-16