Monipuolisen kokeilemisen ja kokemusten rikkaus = monipuolisen ymmärryksen rikkaus. 

Jos olet joskus ollut tilanteessa, jossa kaikki ei menekään ihan suunnitelman mukaan ja yht’äkkiä tehtäviä onkin enemmän kuin aikaa, niin saatat ehkä tunnetasolla samaistua tämän viikon tilanteeseeni. Ilman samaa kokemusta, samaistuminen ja ymmärrys ei onnistu.

Tämä Siuntionjoen suppailuretki on yksi hienoimpia luontokokemuksia. Hiljaa kuljettava virta, päälle kaartuvat puut ja niiden väleistä pilkistävä aurinko, loivat satumaisen tunnelman ja matkan yläjuoksulta meren kaislikkoon asti. Oikeastaan kaksi kertaa hienomman elämyksen siitä teki se, että jokiin liittyi äidiltä peritty ennakkoluulo, jonka mukaan joet ovat synkkiä, mutaisia, vaarallisia ja sinne hukkuu. Pessimistin ilo olikin siis neutraalia odotusta kaksi kertaa suurempi!

Piti elää yli 40 vuotta tajutakseen, sekin, että on liki mahdoton täysin ymmärtää oikeastaan mitään, josta ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta tai tunnepitoista ahaa-elämystä. Opiskelussakin tehokkaimmin ymmärtää ja sisäistää asioita, jotka voi sitoa johonkin aiemmin koettuun. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään, sillä Aristoteleskin päästi oppilaat filosofian pariin vasta 30 vuoden ikäisenä, jota ennen oli ensin opiskeltava perusasioita. 

Perusasioita opitaan pitkin elämää joka päivä. Mitä rohkeammin, monipuolisemmin ja uteliaammin kaikkeen suhtautuu, sitä paremmin ja enemmän ehtii omaksua uusia asioita elämän virrassa. Täysin kaiken oppinutta ei tule kenestäkään, eikä kaikkea oppimaansa pysty millään muistitikulla siirtämään seuraavalle syntyjälle. Muutamat ehtivät elämänsä aikana kirjoittaa tutkimustyötään kiertoon seuraaville, joista jokainen kuitenkin aloittaa kaiken oppimisen aina täysin nollasta. 

Joka päivä syntyy uusia ihmisen alkuja, jotka aloittavat nollasta. Ensimmäiset 6 vuotta opetellaan elämän alkeita, sitten opiskellaan 10-15 vuotta käytännössä katsoen oppimaan (jolloin luulee tietävänsä jo kaiken), jonka jälkeen siirrytään työelämään oppimaan asioita käytännössä (jolloin luulee tietävänsä jo riittävästi kaikesta), sitten loppu työura koitetaan pysyä mukana kehityksessä ja muutoksessa (jolloin tajuaa, ettei ehdi tarpeeksi tietää oikein mistään). Kun eläkeikä koittaa, jäljelle jää vain enää muisto ja kokemus siitä kaikesta sekä ymmärrys siitä, ettei oikeastaan koskaan kait tiennyt lopulta juurikaan mitään, kunnes sekin oivallus lopulta häviää kantajansa mukana.

Edellä mainittuihin ikävaiheisiin kuuluu usein myös asteittainen, kaikkitietävien anarkistinen rähinä, joka näyttää olevan huipussaan noin 15-30 vuoden iässä, joka sitten iän myötä lainenee, kun huomaa, että se kaikki oli pitkälti ajanhukkaa, tai ainakin siltä se isommassa kuvassa saattaa tuntua. Elämän loppupäässä osa löytänee vihdoin sisäisen harmonian, jos silloinkaan.

Jokainen meistä on kuitenkin oman elämänsä paras kokemusasiantuntija, jota saattaa rikastuttaa se, jos elämän myötä aukeaa mahdollisuus katsoa omaa historiaa myös erilaisista kuvakulmista. Itseäni on tässä kohtaa ainakin osittain onnistanut, sillä erilaisten sattumusten ja sinnikkään uteliaisuuden myötä, perspektiivi on vuosien saatossa ainakin reippaasti laajentunut.

Katsoessani omaa elämänpolkuani taaksepäin, olen tällä hetkellä äärimmäisen kiitollinen monista lapsuuden kodin sellaisista arkisista asioista, joita ei ehkä silloin osannut niin arvostaa. Kovin arkista (ja nyt ajankohtaista) oli myös se, että koulussa niiden vuoksi minua myös kiusattiin. Siksi kouluaika oli minulle tuskaa; eivätkö ne arvet parane näköjään koskaan; siitäkään huolimatta, että niitä aikoja olisi kuinka yrittänyt selittää sillä, että ”lapset nyt on lapsia.” Aivan samanlaisia ihmiset ovat aikuisenakin; persoonallisuus on yksilössä melko pysyvä osa; kaiken tämänkin olen oppinut sekä oman elämänmittaisen kokemuksen, että asiaan vihkiytyneiden tutkijoiden luoman oppimateriaalin myötä. Tämän, eräänlaiseen opintomatkan inspiraation syttymiseksi, oli ikävä kyllä, koulukiusaamisen jälkeen, koettava vielä aikuisenakin muutamia muita vastaavia kokemuksia. 

Miten minusta tuli sitten minä? Miksi on syntynyt näyttely, nimeltä DIVERSITEETTI? Jokaisella meistä on omanlaisensa elämänpolku ja siksi me olemme erilaisia.

Synnyin silloin väljään taajamaan, melko keskiluokkaiseen vantaalaisperheeseen, joista toinen vanhempi tuli oikealta pienyrittäjäperheestä ja toinen työläisperheestä vasemmalta. Näin myöhemmin, asiaa uusin silmin tarkastellessa, nuo arvomaailmat näkyivät kyllä arjen pienissä asioissa, joista sitten muodostui omanlaisensa kokonaisuus: meidän perhe; erilaisten näkemysten ja tapojen, monenkirjava muovailuvahapallo.

Sosialisaatiossa, jossa kasvoin, arvostettiin tekemistä, osaamista, osallistumista, perinteitä, luontoa ja luonnonmukaisuutta, mutta ei juurikaan lukemista ja opiskelua. Meni pitkälle aikuisuuteen, ennen kuin ymmärsin, mitä varsinaisesti on akateeminen sivistys. Ei sitä meillä kotona sentään tyhjänpäiväiseksi kirjaviisaudeksi kutsuttu, mutta ehkä sen katsottiin olevan enemmän muiden juttu. Olin kuitenkin lukioikään mennessä oppinut paljon sellaista, jota harva akateemisen perheen lapsi tiesi olevan olemassakaan. Lomat sukulaistilalla maatilan töitä tehden, rakensivat pohjaa maa- ja metsätalouden ymmärrykselle sekä opettivat korvaamattoman paljon monipuolisia taitoja, joille on ollut elämän varrella monenlaista käyttöä. Kaikessa oli aina läsnä luonnon, ympäristöarvojen ja eläinten kunnioitus.

Isän kanssa kalastettiin, sienestettiin, nikkaroitiin ja rakenneltiin kaikenlaista sekä sisulla työnnettiin milloin autoja talvisen mökkitien ylämäissä tai koivupöllejä metsässä. Myöhemmin pelattiin golffia. Isäni perhetaustalle taide oli kuitenkin yhtä etäistä kuin akateeminenkin maailma, mutta käytännön luovuudella, kekseliäisyydellä ja kädentaidoilla oli erityinen arvo arjessamme. 

Äiti taasen opetti ruuan ravintoarvojen, luontoarvojen, estetiikan, käytöstapojen sekä järjestelmällisyyden merkityksen. Se, että äitini piti huolen myös taiteellisista harrastuksistani, on tavallaan seurausta vastakkaisen arvomaailman, eräänlaisesta emansipatorisesta kapinoinnista. Nimittäin äitini lapsuudenkodissa, yrittäjä-isän arvomaailmassa, kulttuuri ja taidehömpötykset olivat lähinnä työmotivaatiota rapauttavaa ajanhukkaa, jonka vuoksi äitini kävi salaa haitaritunneilla. Voittaessaan haitarikilpailussa, asiasta uutisoitiin päivän lehdessä ja harrastus paljastui; ja kuten arvata saattaa, ei pappa ollut asiasta järin iloinen. Osittain juuri siksi äitini piti huolen siitä, että minä saisin vapaasti piirtää, askarrella ja taiteilla sekä mennä kuvataidekouluun ja pianotunneille. Tosin välillä tuntui, että stressaavat pakkopullasoittotunnit ja soittoläksyt olivatkin ehkä enemmän osa äitini menetettyä lapsuutta, joten siksi taasen minä en ole halunnut väkisin pakottaa omaa lastani mihinkään harrastukseen. Sain kuitenkin, pianon soittoa lukuun ottamatta, vapaasti kokeilla kuvataidekoulua, partiota, ratsastusta, judoa, golfia, uimahyppyä sekä monenlaista tanssia, laskettelua ja kaikenlaisia muita lajeja. TV:tä ei liiaksi saanut katsoa, mutta tutuiksi tulivat ainakin mm. Avara Luonto, Silkkitie, maailman matkaaja Willy Fog, Muumit, Turtlesit ja jokin, ahneiden ympäristöä saastuttavien pisneksiä estävän ryhmän toimintaan perustuva piirrosanimaatio. Tosin eipä ollut juuri aikaa telkkaria töllöttäkään, sillä oli niin paljon muuta tekemistä; majojen rakentamista, Legoilla leikkimistä sekä mm. Barbie-kodin nikkarointia, jonne askarreltiin kaikenlaista; muun muassa taikataikinasta leipää ja karjalanpiirakoita, miniräsymattoja, verhoja ja huonekaluja. Papan puutyöverstaalla tuli puuhattua myös kaikenlaista.

Ei siis ole sattumaa, että taiteellinen puoleni sai lopulta parikseen yrittäjähenkisen asenteen, jossa tekeminen, kokeileminen sekä tavoitteellisuus muodostuivat tärkeämmäksi kuin koulun penkillä opiskelu. Luovuus, sisu ja luja tahto korvasivat pitkäjänteisyyden. 

Jokainen eteen tullut tilanne on pakottanut opiskelemaan vähän kaikenlaista, aina matkapuhelimista silkkimaalaustekniikoihin ja keramiikan polttoon, kirjapainotekniikoista taitto-ohjelmiin, pihan laatoittamisesta nettisivujen työkaluihin, viihde-elektroniikan ominaisuuksista messurakentamiseen, rakennustekniikasta aurinkosähköön, veneen perämoottorin huollosta, erätaitoihin, lasikuidun korjaamisesta puusepän kikkoihin, leijasurffauksesta retkiluisteluun sekä valaistuksen spektreistä, kamera- ja videokuvausteknologiaan. Vähän kaikkea, muttei mitään kunnolla, onkin ollut minulle puolihumoristinen, selviytymisen ja tavoitteellisen elämänasenteen päämotto.

Erilaisten elämänkokemusten ja työprojektien myötä olen saanut myös mahdollisuuden tutustua erilaisiin ihmisiin, hyvin erilaisista kulttuureista ja sosioekonomisista kerroksista. Tiedän myös kokemuksesta, mitä on asua kaupungin vuokratalossa, esikaupunkialueella rivitalossa, taajamassa omakotitalossa ja eteläisen kantakaupungin, kalliiden neliöiden postinumeroalueella.

Olen ollut 15-vuotiaasta reilu parikymppiseksi palkkatöissä, ensin henkilökohtaisena avustajana, sitten päivittäistavarakaupan eri tehtävissä sekä myynyt matkapuhelimia ja liittymiä, kunnes siirryin 22-vuotiaana visuaalisen markkinoinnin ja tapahtuma-alan yrittäjäksi. Viimeiset vuodet ennen taiteilijaksi ryhtymistä kuluivat enimmäkseen Sony Ericssonilla ja Sonylla sekä siirtymävaiheessa Philipsillä.

Tiedän mitä on venyttää penniä ja kokemusta on myös siitä, kun voi ostaa lähes mitä tahansa katsomatta hintaa. Joskus saatan samalla viikolla kohdata ihmisiä ruokakunnan huipulta, aina ruohonjuuritason selviytyjään sekä kaikkeen mahdolliseen siltä väliltä, jossa empaattinen kuunteleminen, samaistumispintojen tunnustelu ja tilanteisiin sopeutuminen ovat samanaikaisesti sekä luontevaa että joskus raskastakin. Erilaisten ihmisten maailmaan uppoutuminen ja heidän arjen mielenmaailmaan perehtyminen, ovat monella tavalla perspektiiviä laajentavaa ja kiehtovaa, jossa samalla kuitenkin myös huomaa, kuinka kaukana niin monien ymmärrys onkaan sosio toisella laidalla elävien elämästä, yhteiskunnan rakenteista tai luonnon herkkien ekosysteemien toiminnasta. Sosiaaliset kuplautumat ja kulttuuriset luokkajaot ovat selkeästi havaittavissa, mutta rajoiltaan paikoin häilyvä. Tätä en olisi koskaan tullut nähneeksi ilman urapolkuni sekä harrastusteni mahdollistamaa, monipuolista tutustumista erilaisiin ihmisiin ja luokkakulttuureihin; ja juuri tästä syystä sosiologian ja sosiaalipsykologian opiskelu, ovatkin olleet niin mielenkiintoista ja ymmärrystä täydentävää. 

Olen laittanut merkille, että asenne luontoon ja ympäristöasioihin eri luokkakulttuurien sisällä vaihtelee, merkiten kuitenkin aina jollain tavalla jokaiselle jotain. Sosiaaliluokan kulttuurista riippumatta, sinne hakeudutaan pääsääntöisesti tankkaamaan elinvoimaa sielulle ja keholle. Toisille se on omien kykyjen ja rajojen koettelemisen ympäristö, toisille taasen marjojen ja sienien apaja. Yhdelle universaali perusarvo, toiselle tonttimaata ja talousmetsä. Jollekin metsäksi riittää Kaivopuisto, kun toiselle taasen metsä alkaa vasta siitä kun lähimmälle tielle on 10 km vaellusmatka. Loput edustavat sitten kaikkea tältä väliltä ja sen ympäriltä. 

Olen pyrkinyt rakentamaan ymmärrystä, yrittämällä jotenkin samaistua erilaisiin asenteisiin, etsimällä muistini arkistoista, tilanteeseen sopivia, omien kokemusten tai sosiaalisten kokemusten myötä syntyneiden henkilökuvien vastaavuuksia. Silti en koskaan pysty asettumaan esimerkiksi sellaisen ihmisen ajatusmaailmaan, jonka mielenmaisemassa metsäsuhde rajautuu Kaivopuistoon ja luonto on lähinnä vain taloudellisesti hyödynnettävä resurssi. Tämä johtuu jo ihan pelkästään siitä, että omat lapsuuden juureni ovat kotipihan mäntykallioilla, Saimaan rantojen mustikka- ja sienimetsissä, pohjanmaan pelloilla sekä pohjoisen soilla ja laduilla. Luonto ja sen arvostus ovat siis olleet jo lapsesta alkaen minulle olennainen osa arvomaailmaa ja identiteettiä, joka on matkan varrella vaikuttanut vahvasti lopulta myös nykyiseen uravalintaan ja sen sisältöön.

Sen olen myös huomannut, että ihmiset ovat  taustoistaan ja geeneistään johtuen hyvinkin erilaisia, jakautuen kuitenkin monilta ominaisuuksiltaan useisiin ryhmiin, joissa yksi ihminen on edustettuna saman aikaisesti, monissa erilaisissa ryhmissä. Yksi nykypäivän ilmiöksi noussut ryhmä on äänekkäät murpattajat. Samaan aikaan kun yksi porukka huutaa, ettei saa yleistää, niin toisen mielestä me olemme kaikki samanlaisia; samalla heitä siis yhdistää melko suppean yksipuolinen näkemys ja todennäköisesti jonkinlainen pelko. Toinen haluaa olla normaali ja kuulua ryhmään, kun toinen haluaa korostaa olevansa erityinen, eikä vahingossakaan yleistettävissä muihin.

Ihmiskunnan diversiteetissä erilaiset arvot ja arkiset tavat kertovat eri yksilöiden ja ryhmien kulttuurisista tunnuspiirteistä, jotka muistuttavat eräänlaisia luonnon biodiversiteettejä. Ne näyttävät määrittelevän häkellyttävän vahvasti sen, kuinka maailman näkee ja muiden sanat tulkitsee. Monesti olen järkyttyneenä seurannut keskusteluissa sitä, kuinka tiettyjä asioita tulkitaan ja muokataan täysin omien intressien mukaan. Se on tavallaan ala-arvoista peliä, mutta joillekin myös oman kokemustaustan ja sosialisaation värittämä, inhimillisesti vääristynyt totuus. Me kaikki emme todellakaan elä samassa maailmassa, vaikka samalla planeetalla asuisimmekin. Jopa naapurin maailma saattaa näyttää aivan erilaiselta ja ompa se minunkin silmissänikin näyttänyt joka vuosikymmenenä erilaiselta siitäkin huolimatta, että samanaikaisesti maailma on saman aikaisesti myös muuttunut.

Kun vuosien saatossa on keskustellut lukemattomien ihmisten kanssa taiteen kokemuksista, ajatuksista ja tulkinnoista, on tämä tulkintojen ja maailmankuvien diversiteetti auennut minulle hämmentävänkin konkreettisesti. Taiteessa kuitenkin erilaiset luovat näkemykset ovat empiiriseen kokemukseeni perustuen, jollain tapaa sallitumpia ja jopa emergenttisiä; synnyttäen parhaimmillaan uusia yhteisiä, rakentavia oivalluksia ja ideoita, mutta arkipäivän toiminnassa, ajattelutapojen erilaisuus näyttäytyy yksilöiden, yhteisöjen ja kansakuntien välillä, enimmäkseen voimavaroja hiertävinä arvoristiriitoina.

Kun nidotaan yhteen oma kokemus, eri kuvakulmista asioita tarkasteleva lukukokemus sekä omia näkemyksiä avartava oppimateriaali, syntyy parhaimmillaan subjektiivinen, emergenssi oivallus, joka ei olisi syntynyt yksin ilman kokemusta. Näin ollen, mikäli haluaa ymmärtää maailman menoa ja luonnon mekanismeja, on siis koitettava haalia mahdollisimman paljon monipuolisia kokemuksia ja olla loputtoman utelias, ikuinen opiskelija. Vaikka johonkin tiettyyn erikoistuminen onkin pätevyyden salaisuus, niin pelkästään yhteen asiaan keskittyminen supistaa näkökenttää niin, että lopulta kehittyminenkin lakkaa kehittymästä, sillä elämä on opettanut myös sen, että uudet ideat tarvitsevat aina myös uusia kuvakulmia.

Näitä ja kaikenlaisia muita asioita olen koko elämäni pohtinut, nuoresta alkaen. Sen vuoksi minua on myös pitkin elämää kiusattu, silmiä muljauteltu ja nälvien kyseenalaistettu; “Mitä hittoa sä horiset?” Milloin on ollut kyse maitolasin huuhtomisesta kylmällä vedellä, ettei se samene (opetettiin lypsinkoneiden pesussa) tai matalapaineiden liikkeistä ja maapallon pyörimisestä johtuvasta coriolisvoimasta (opetettiin jo yläasteella koulussa) tai nokkosperhosen tunnistamisesta, joka oli muuten ensimmäinen perhonen, jonka opin lapsena tunnistamaan. Nykyään lähes kaiken voi tarkastaa vaikka Googlesta, niin ei tarvitsisi tuhlata aikaa turhaan vänkäämiseen. Kaikki eivät jaksa opiskella ja pohtia, mutta moni jaksaa silti kaikenlaista tuolla somen turuilla ja toreilla rähistä, vaikka laajemman perspektiivin kartuttamisella, ajattelemalla, opiskelemalla ja kokemuspohjalla, olisi niistäkin monta päänsärkyä olisi voinut välttää. Meitä on siis erilaisia, joka samankaltaisuusharhassa aina välillä unohtuu. Ajoittain sitä olettaa muiden tietävän samoja asioita kuin itse, mutta toisaalta olen törmännyt paljon myös sellaiseen ilmiöön, että tietyssä sosiaalisessa viiteryhmässä ei ole tyypillistä tietää tai osata joitain asioita, jolloin tieto koetaan epäpäteväksi. Tähän aiheeseen paneutuu mm. tiedon sosiologia.

Itse olen ymmärtänyt hiljalleen jo lapsesta lähtien, että poikkean stereotypioista ja jostain tietynlaisesta normaalista. Koittanut koko elämäni löytää sitä jotain ryhmää, johon kuuluisin, mutta tajunnut sittemmin olevani ikään kuin jäkälä: monen lajin omituinen symbioosi, joka kuuluu kokonaisuudessaan johonkin määrittelemättömien, symbioottisten eliöryhmien taksoniin. Jäkälä siksi, että se myös kasvaa oikeastaan kaikissa, veden pinnan yläpuolella olevissa ekosysteemeissä soilta ja sademetsistä aina karuun saaristoon ja vuorien huipulle. Olen siis sopeutuja ja mukautuja.

Sopeutumisessa on puolensa, sillä kun en istu oikein mihinkään stereotypioihin, saattaa se ajoittain aiheuttaa hämmennystä. Koen itseeni kohdistuvia, stereotyyppisiä asenteita päivittäin, mutta ymmärrän niitä; en siis loukkaannu niistä, sillä kaikissa stereotypioissa on aina jokin totuusperä, siitäkin huolimatta, että itse olisin poikkeus. Enemmistö ripsiväriä käyttäistä naisista ei tyypillisesti omista venettä tai saatika huolla sitä itse. Tai taiteilija harvemmin kutsuu itseään yrittäjäksi; toteuttaen samalla kuitenkin myös ei-kaupallisia ambitioitaan, kuten näitä pohdintoja. Tai että yhteiskunnallisista asioista, filosofiasta, sosiologiasta, evoluutioteoriasta, geeneistä sekä psykologiasta voi olla intohimoisesti kiinnostunut voi istua samassa pöydässä niiden kanssa, jotka ovat käyttäneet aikaansa johonkin muuhun. Eräs henkilö sanoi joskus minulle suoraan, että ”sä taidat olla aika kaukana kotoa.” Viitaten siihen, että ”sun maailma,” eli arvomaailmani ja puheenaiheeni, poikkesivat huomattavasti heidän arkiajattelustaan. Se on totta, että koen eräänlaista yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta esimerkiksi porukoissa, joissa arvomaailma aukeaa vain duunarin kuvakulmasta tai vasemmistotaiteilijoiden perspektiivistä. Toisaalta en tunne olevani kotonani myöskään materialistisessa ja liike-elämäkeisessä segmentissäkään, jossa luonnolla ja kestävällä kehityksellä on vain markkina- ja statusarvo. Feministisissä naisyrittäjäverkostoissa ainut yhdistävä tekijä on sukupuoli ja y-tunnus. Yhtymäkohtia on, mutta joskus leikkaavat niin kapeilla sektoreilla, että puheenaiheet päätyvät melko nopeasti keskusteluun säästä. Joskus ainainen sopeutuminen ja mukautuminen on myös raskasta, nimittäin välillä kieltämättä tulee olo, että kaipaa kotiin; jonnekin omaan harmooniseen maailmankuvaan, jonne tuntee kuuluvansa.

Vaikka luonnossa moni tuntuu inspiroituvan vaihtelevista maastoista ja monimuotoisuudesta, niin ihmisten keskuudessa samankaltaisuus tuo yhteisöön turvaa ja harmoniaa. Nykyajan arvomaailmassa kyllä korostetaan suvaitsevaisuutta ja arvostetaan erilaisuutta; mutta arvostetaanko oikeasti? Epäluuloisuus on kuitenkin ihmisellekin tyypillistä ja sosiaalipsykologiassakin tunnetaan hyvin balanssiteoria; ihminen hakeutuu kaltaiseensa seuraan. Monenkirjavaa diversiteettiä siis kyllä tavallaan arvostetaan, mutta mielellään vain jos se on kuitenkin oman tutun normaalin marginaalissa, vaikutuspiiriltään tarpeeksi kaukana tai mikäli se suojelee tai nostaa oman minäkuvan ja identiteetin arvoa.

Erilaisten näkökulmien esiin tuominen päivällispöydässä saatetaan kokea jopa petturuutena. Erilaisuus on kuin vieraslaji, joka koetaan myös, omaa turvallisuuden ja harmonian tunnetta horjuttavana uhkana. Itsekin koen joskus tiettyyn pelkoon liittyvää ahdistusta, mikäli ympärillä on liikaa, omaa turvallisuuttani välillisesti uhkaavia vaikutteita, joita en haluaisi tarttuvan esimerkiksi läheisiini. Seura tekee kaltaisekseen ja asenteilla on tapana tarttua, hyvässä ja pahassa. Kyse ei siis ole harhasta tai ennakkoluulosta, mutta ennakkoluulo on kylläkin syntynyt erilaisiin kokemuksiin liittyvästä varovaisuudesta; jotkut periytyneet tiedostamattomina, geeniperimään koodattuna, aivan samaan tapaan kuin monella muulla eliöllä, jotka tietävät jo syntyessään, mitä kuuluu seuraavaksi tehdä ja varoa.

Kaiken tämän olen nyt oppinut sosiaali- ja luonnontieteisiin perehtymisen sekä oman kokemuksen myötä huomaamaan ja innostunut siitä ahaa-elämyksestä, että nämä todella ovat tieteessäkin tunnustettuja ilmiöitä, eivätkä ainoastaan minun subjektiivisia kokemuksia. 

Kaikenlaisten kokemusten myötä, tietynlainen yhteyden kaipuu ja kokemus muihin ihmisiin on erilaisuuteni vuoksi muuttunut. Vain harvojen, pitkäaikaisten hyvien ystävien ja läheisten kanssa voin olla täysin kokonainen oma itseni, siitäkin huolimatta, että arvomaailmamme eivät kaikilta osin kohtaa. Olen myös elämässäni kokenut jokseenkin liikaa jo sellaisia asioita, joiden vuoksi minun on myös tietyllä tavalla, vaikea enää täysin luottaa ihmisiin. Luonto edustaa minulle kaikessa monimuotoisuudessaan aitoutta, lojaaliutta, rauhaa ja harmoniaa; se ei jätä ulkopuolelle; sinne tunnen aina kuuluvani.

Netta Tiitinen

DIVERSITEETTI

29.2.-21.4.2024

Gumbostrand Konst & Form, 

Vainuddintie 72, Söderkulla, Sipoo

Avoinna 

ke – la 11-17

su 11-16