Tunteiden, tyylisuuntien ja mielenkiinnon monimuotoisuus. Itsensä haastaminen, kokeileminen, luovuus ja innovaatiot
Joskus taiteilijuuden alkuvuosina, kaikenlaisia erilaisia tekniikoita, tyylejä ja aiheita testaillessa, aloin miettiä, että voi kun voisi jotenkin toteuttaa kaikkia niitä moninaisia, vastustamattoman kiehtovia ideoita, rajaamatta luovuutta vain johonkin yhteen tunnusomaiseen tyyliin.
Erilaisia taiteilijuuden ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia tutkiskellessa, tulin harkinneeksi jopa eräänlaista multipersoonallista taiteilijuutta, jossa eri taiteilijanimiä käyttämällä, voisi toteuttaa useita eri tyylisuuntia. Päädyin kuitenkin konservatiivisempaan ja kevyempään versioon, jossa jokainen näyttely toisi teeman lisäksi mukanaan myös aina teknisiä vaihtelevuuksia. Se takaisi taiteellisen mielenkiinnon ja luovuuden säilymisen vuosikymmeniksi eteenpäin.
Kaikenlainen tavanomaisesta poikkeavuus sekä eri tavalla asioiden tekeminen ja ajatteleminen, ovat kiehtoneet minua aina. Se ei ole aina se helpoin tapa toimia, mutta mielenkiintoisin ja opettavaisin. Tämä normista poikkeamisen viehätys ei kuitenkaan ole ollut sääntöjen vastustamista, vaan normien kyseenalaistavaa tutkiskelua. Sen perimmäinen motiivi perustuu uteliaisuuteen, luovuuteen ja uudistumiseen, ikään kuin jatkuvaan, innovatiiviseen tuotekehitykseen kaikessa tekemisessä ja ajattelussa. Päädyn usein kysymään, että miksi näin yleensä tehdään/ ajatellaan? Ja monissa tilanteissa vastaus on liittynyt siihen, että kyseessä on ollut tapa, josta on tullut tavallaan pyhäksi muodostunut normi; näin on aina tehty ja sitä ei ole muuttaminen. Kuitenkin kaikki kehitys; se tämän hetkenkin normi, on muodostunut aikanaan jostain uudesta ideasta.
On syntynyt esimerkiksi eräänlainen uskomus siitä, että signeerauksen jälkeen työhön ei saisi enää tehdä muutoksia. Miksi? Itse kirjoitan signeerauksen nykyään työn loppuvaiheilla, häivyttääkseni sen vielä ohuiden maalikerrosten alle, jotta se ei loistaisi sieltä ikään kuin irrallisenen tarra, vaan olisi ikään kuin eräänlainen, teokseen sulautuva vesileima. Kaiken lisäksi, saatan korjata myymättömiä maalauksia vielä avajaisten jälkeenkin tai muokata niitä asiakkaan toiveiden mukaan. Miksi niin ei saisi muka tehdä? Hassua. Enemmän muokkausta rajoittaa viimeisenä päälle laitettava uv-suojavernissa. Siksi vernissaan näyttelyn loppuvaiheessa vain myydyt teokset, joihin ei ole tulossa enää jälkikäteen muutoksia. Olempa vuosien saatossa suunnitellut näyttelyä, jossa teokset valmistuvat ja muuttuvat joka päivä, symboloiden ajan virtaa ja jatkuvaa muutosta. Ehkä sekin toteutunee vielä joku päivä.
Siksi täytyy myös uskaltaa tehdä asioita eri tavoilla. Edelleen moni kokee, että taiteen on oltava tietynlaista, tehtävä tietyllä tavalla ja määriteltävissä johonkin tekniikkaan. Ajan myötä uudistuneeseen, perinteiseen taidekoulutukseenkin kuuluu kyllä vanhojen tekniikoiden tutkiminen ja kokeileminen, mutta myös niiden uudella tavalla soveltaminen. (Toki tiettyjä kulttuurimaailman pinttyneitä asenteitakin voisi myös tarkastella ja uudistaa. Niistä lisää ensi viikolla).
Itse päädyin aikanaan akryylimaaleihin, sillä ne kuivuvat nopeammin ja ne ovat vesiohenteisia. Sen lisäksi akryylimaalit mahdollistavat monenlaisia tekniikoita ja niiden yhdistämisiä, toimien hennon kevyinä ja läpikuultavina akvarelleina sekä eri paksuisina ja luonteikkaina ”tahnoina,” joihin voi sekoittaa monenlaisia, kolmiulotteisuutta tuovia materiaaleja ja tehosteaineita; sahanpuruista, hiekkaan, havunneulasiin ja pieniin ruuveihin. On olemassa nykyään paljon myös erilaisia ohenteita, maaliin sekoitettavia efektipastoja sekä geelejä. Pohjan pintoja voi höystää erilaisilla papereilla ja pahveilla, tehdä välikerroksia silkkipaperilla tai krakleerauslakalla ja viimeistellä pintoja öljy- ja kuivapastelleilla tai vaikka kimalle-tai ruoste-efekteillä. Rajoitteena on vain ennakkoluulot, epäonnistumisen pelko ja rohkeuden puute.
Maalausvälineitäkin löytyy jos jonkinlaista. Viimeisin suosikkini on ikkunamela, jolla saa veden ja ohenteiden kanssa aikaan läpikuultavia kerroksia ja ennustamattoman jännittäviä yksityskohtia. Rakastan myös isoja palettiveitsiä, joilla taasen teen yleensä paksumpia ja ”rouheampia” kerroksia. Maalausvälineistä löytyy myös jos jonkinlaista rättiä, sientä, muovipussia ja fööniä. Erilaiset lattiaharjat, haravat ja jopa raakalautakin on vuosien saatossa testattu. Mitä isompi tai omituisempi väline, sitä mielenkiintoisempi pinta ja struktuuri. Olen pitänyt jo heti urani alkuvaiheessa itselleni puhuttelun, että pieniin pensseleihin saa koskea vain aivan viimeisenä; on pidättäydyttävä liian yksityiskohtaisen tarkasta maalaamisesta, jottei abstrakti ilmavuus kärsisi.
Joskus tekniikka voi saada uusia ulottuvuuksia maahantuojan muuttuneiden kankaiden myötä. Näin kävi vuoden 2022 lopussa, kun tietyissä käyttämissäni valmispohjissa olikin uusi kangas, josta en heti ollut järin iloinen; kunnes se sitten puolivahingossa avasikin mahdollisuuden uuteen tekniikkaan. Kankaan pinta olikin ihanan imukykyinen, sopivan sileä ja akvarellipaperimainen, jossa roiskeiden pisarat pysyivät kasassa ja kuivuivat nopeammin. Sitten kokeilin märkää märälle sekä runsaan veden ja ikkunalastan kanssa työskentelyä; ne veivät mennessään ja kankaasta tuli olennainen osa uutta teknistä tyyliä. Päätin kokeilla myös uusia akryylimusteita, jotka osoittautuivat loistavaksi, pigmenttirikkaaksi lisäksi tarkempiin kohtiin, jossa tarvitaan ohuen maalin riittävyyttä, kuten männyn neulasten maalauksessa. Halusin tuoda maalattuun pintaan myös jotain pikselimäistä ja voimakkaammin valoa imevää mattapintaa. Näin ollen viimeistelyyn valikoitui öljypastelli. Lepohetki-maalauksessa on käytetty erästä, efektimaalien perälle hautautunutta kimallemaalia, joka olikin aikojen saatossa saanut täydellisen hennon pakkaskimalteen ominaisuuden. Mistä hiekka tulee -maalauksessa on käytetty myös ennestään tuttua hiekkaa ja simpukoita. Uteliaat ikiliikkujat maalauksen maassa lojuvat lehtikasojen rouheus on puolestaan saatu aikaan 3D-pastaa maaliin sekoittamalla ja raapimalla päälle öljypastellia. Märkä katu on taasen viimeistelty kiiltävällä ohenteella.
Vielä on paljon sellaista, jota haluaisin rohkeammin kokeilla, mutta toki rohkeudessakaan ei saa olla tyhmänrohkea, vaan tietty maltillisuus pitää liukuman mielenkiintoisena kehityksenä. Seuraavan näyttelyn teoksissa on öljypastellin sijaan käytetty lisänä kuivapastellilla ja sitä seuraavassa…
Välillä minulta kysytään, mikä maalaamisessa on vaikeinta? Se on yleensä aloittaminen ja lopettaminen.
Aloittamisessa on kaksi haastetta: ensinnäkin se, että haluaisin idean valmistuttua aloittaa maalaamisen heti, mutta harvemmin se on mahdollista. Haluaisin olla nyt tekemässä jo heti kahden vuoden päähän suunniteltua näyttelyä, mutta sitä ennen on vuorossa monen monta muuta projektia. Kun sitten tulee se aloittamisen hetki, mielen valtaa samanaikaiseksi optimistinen into ja pessimistinen epäonnistumisen pelko sekä epävarmuus siitä, kantaako flow katkeamattomana loppuun asti.
Onnistuminen on tärkeä motivaation edellytys, mutta toisaalta joskus katastrofaalisesta mokasta onkin syntynyt uusi, loistava tekniikka. Epäonnistumiset, joksi omaan vaatimustasoon yltämättömiä pettymyksiä tapaan kutsua, eivät aina ole niin hedelmällisiä. Ne vievät aikaa, joka on muutoinkin rajallista. Epäonnistumisiin ei siis ole aikaa eikä varaa. Siihen ei anna yleisö tai maalauksen tilaajakaan mahdollisuutta. Ainainen onnistumisen ja odotusten paine on läsnä kaikessa. Paljon puhutaan armollisuudesta ja keskeneräisyyden inhimillisyydestä, mutta laadun ja täydellisyyden odotuksesta ei tingitä.
Onnistumiseen liittyy olennaisesti myös lopettamisen ajoitus. On osattava päästää irti sopivassa kohdassa, jotta ei tulisi maalanneeksi työtä tukkoon ja pilanneeksi tiettyä ilmavuutta ja tarkoituksellista keskeneräisyyttä. Tässä auttaa usein tiukka aikataulu, jolloin tekeminen on sopivan intensiivistä ja on helpompi keskittyä olennaiseen. Aikataulu on kuin säkkituolin kangas, joka pitää keskittymispallerot ja pienet nyanssit koossa, etteivät ne leviä holtittomasti ympäriinsä ja menetä sitä ominaisuutta, johon ne on valjastettu. Lopputuloksen pelastaa yleensä pieni lisäaika, jolloin on mahdollisuus korjata vielä jotain tiettyjä häiritseviä kohtia. Sama pätee myös kirjoittamisessa; on osattava lopettaa ja tässä kohtaa siinä auttaa niin ikään ajan rajallisuus.
Netta Tiitinen
DIVERSITEETTI
29.2.-21.4.2024
Gumbostrand Konst & Form,
Vainuddintie 72, Söderkulla, Sipoo
Avoinna
ke – la 11-17
su 11-16
Taidepaja La 13.4. klo 11-13 (täynnä) ja 14-16 (täynnä).
