Taiteilijan arkikuvahaaste, kuvia ja pohdintoja taiteilijan arjesta sekä mielen maisemista

Taiteilijan arkikuva, osa 1

Kiitos Facebook-arkikuvahaasteesta ystävälleni Niinalle! Haaste käynnisti kokonaisen uudenlaisten ideoiden sarjan! Päätinkin nimittäin jakaa yleisön pyynnöstä myös pätkän taiteilijan arkea.

Koska poikkitaiteellisena ajattelijana koitan aina ajatella asioita uudesta kuvakulmasta, kehittää, soveltaa, uudistaa, ravistella ja viedä muutosta eteenpäin, muuntuu tässä samalla nyt tämäkin 10 kuvaa ilman selityksiä -arkikuvahaaste.

Vaikka arvoitukselliset kuvat sopivatkin hektisen arjen alati kiihtyvään kuvavirtaan, uin tässäkin vastavirtaan. Päätin liittää kuvaan, ilman selityksiä sijaan, nimen omaan syvempää pohdintaa. 

Sosiaalisen median pikaruoka on nielaissut nykyihmisen keskittymiskyvyn. Ei malteta lukea enää edes otsikoita, saatika sitten perehtyä asioihin syvällisemmin. Niin moni hyvä tarina jää pikaselaajilta huomaamatta ja niin paljon olennaisen tärkeitä artikkeleita lukematta. Väestön ÄO laskee, PISA-tulokset huononevat ja keskitymiskyky murenee. Yksilöt syyttävät järjestelmiä vaikka yllättävän moni asia on kuitenkin edelleen oman harkintakyvyn ja päätäntävallan varassa. Siksi itsekin olen tietoisesti vähentänyt sosiaalisen median hälinää, jotta voin fokusoida keskittymisen johonkin olennaisempaan, kuten ajattelua virittäviin näyttelyprojekteihin, lukemiseen, hyvinvoinnin edistämiseen ja luovuuteen.

Tällä hetkellä arki jatkuu kaamoksen projekteja suunnitellen. Päivän sana on ”diversiteetti.” Se on seuraavan, 29.2.2024 Gumbostrand Konst & Formissa avautuvan näyttelyn nimi, jonka runko rakentuu biodiversiteetin ja sosiologisen monimuotoisuuden ympärille, jossa ihminen on osa luontoa ja luonto osaltaan kuin yhteiskunta. Luontotyypit kuvaavat vertauskuvallisesti väestödiversiteetin kulttuurieroja ja erilaiset luontokappaleet ilmentävät yksilöiden persoonallisuuskirjon olemuksia. Ilmastonmuutos ravisuttelee ja muokkaa elinympäristöä, mutta samalla meillä on menossa suuri, henkinen ilmastonmuutos. Kulttuurit sekoittuvat ja arvot muuttuvat.

Arvot vaikuttavat vahvasti omaankin arkeeni. En halua ajella turhaan autolla, päästäkseni vain sienimetsään, vaikka niin kovin sielu sinne halajaakin. Bussillakin pääsisi, mutta nyt on priorisoitava ajankäyttöä. Oli tyydyttävä jälleen urbaaniin luontoretkeen, jossa kohdalle osui tämä lähipuiston ”naperohapero.” Siihen silmä tarttuu, mitä mielessä päälimmäisenä; sienet sekä ihminen osana luontoa. Poimin siis tuon näkymän talteen, kameran muistiin.

Näihin kuviin ja tunnelmiin täältä diversiteetti-ateljeelta! Katsotaan, mitä huominen tuo taas tullessaan.

Inspiroivaa keskiviikkoa kaikille! 🤗✨

Taiteilijan arkikuva, osa 2

Keskiviikkona alkanut, taiteilijan arkikuvahaaste kera pohdintojen jatkuu.

Vuosien saatossa ehkä yleisin kysymys on, kuinka pitkään yhden maalauksen tekemiseen kuluu aikaa? 

Se on vaikea kysymys, sillä ensin pitäisi määritellä, mitä maalauksen syntymiseen ylipäätään lasketaan?

Maalauksen syntyminen on pitkä prosessi, jonka alku on saattanut lähteä liikkeelle vuosien takaisen, jatkuvan ympäristön tarkkailun myötä löytyneiden ideoiden yhdistelmistä. Oikeastaan kaikki, mitä maalauksen syntyprosessiin liittyy, on jopa parin kymmenen vuoden kehityskulun tulos.

Matka tekniseen toteutukseen voi olla hyvinkin pitkä: on idean jalostamista sekä värimaailman, tekniikan, sommitelman ja kokonaisuuden pohdintaa, kankaiden ominaisuuksien valintaa, kiilapuiden tilausta, materiaalien ja työvälineiden hankintaa, noutoa, varastointia, inventointia, pohjan valmistusta jne. Nämä kaikki ovat siis vielä ennen varsinaisen maalaamisen aloittamista edeltäviä toimenpiteitä.

Itse maalaaminen voi edetä hyvin suunniteltuna nopeastikin, mutta harvemmin tulee tehtyä yhtä maalausta kerralla valmiiksi alusta loppuun. On otettava välillä aikaa ja etäisyyttä; tehtävä muita maalauksia tai asioita, maalaamisen tauottamiseksi. Muuten lopputulos saattaa mennä vain yksityiskohtien hinkkaamiseksi ja tukkoon maalaamiseksi, jolloin tietty ”raikkaus” häviää.

Sitten tulee teostietojen kirjaamista, kuvaamista, nettisivujen, verkkokaupan ja somen sisällön moninaisia työvaiheita sekä niistä seuranneisiin yhteydenottoihin paneutumista, asiakaskäyntejä jne. On pakkaus- ja postitusmateriaalien hankintaa, postitusta, grafiikan ja valokuvien inventointia & pakkaamista, mediasisällön kuvaamista ja editointia, kirjoittamista, kirjanpitoa, vakuutuksia, laskuja, sähköposteja… Arki on siis paljolti myös kaikkea muuta kuin maalaamista. 

Täten näyttelyissä myytyjen teosten yhteenlaskettuun summaan perustuvat johtopäätökset taiteilijan huikeista tuntipalkoista, ovat todella harhaanjohtavia; sillä reippaasti yli puolet myyntihinnasta menee näyttelyn kuluihin, veroihin, materiaaleihin ja sen jälkeen vielä muihin juokseviin kuluihin, kuten vakuutuksiin, puhelinlaskuihin, tilavuokriin, toimistotyövälineisiin jne. Eli kaikkeen siihen, mitä tarvitaan, jotta maalaukset ja näyttelyt voivat ylipäätään syntyä.

Tällä hetkellä työn alla on monta asiaa. Välillä maalaan tilaustöitä eteenpäin ja otan niihin etäisyyttä suunnittelemalla tulevan näyttelyn kokonaisuutta. Tuon kokonaisuuden rakentumiseen liittyy paljon myös sosiologian opiskelua, diversiteettiä käsittelevään kirjallisuuteen tutustumista ja puhelimen luontokuvamuistiinpanoihin paneutumista. Niistä jalostuu sitten jonkinlainen, jäsennelty käsikirjoitus, suunnitelma ja aikataulu. 

Ilman kaikkea tätä, syntyisi näyttelyihin vain satunnaisia räpellyksiä, ilman minkäänlaista punaista lankaa ja selkeää kokonaisuutta. On olennaista, että näyttelyllä on jokin teema. Ainakin minun kohdallani, olisi milteimpä mahdotonta saada aikaan suuri kokonaisuus, ilman tarkkaan suunniteltua käsikirjoitusta ja syvempiä pohdintoja. 

Erityisesti seuraava näyttely rakentuu edellisen tapaan, ikäänkuin kolmen osa-alueen kombinaatiosta: näyttelykokemuksesta, pohdinnoista teosten taustalla sekä itsenäisistä maalauksista, jotka sitovat yhteen tuon kokonaisuuden. Paljon kuluu siis aikaa tuon kaiken suunniteluun; kuten tässä kuvassa: näyttelyn pohjapiirustusta ja ripustussuunnitelmaa luonnostellen. 

Ilta jatkui ystävää tavatessa, joten pohdinnat siirtyivät väliaikaviihteeksi, viikonlopun mökkimatkan lossitauoille.

Seuraavaksi vuorossa halkohommia ja saunan lämmitystä 🥰

Näihin eilisiin kuviin ja tunnelmiin täältä Houtskarin lautalta! Luovuutta syksyiseen viikonloppuun! 🤗🍂✨

Taiteilijan arkikuva, osa 3

Edellisessä päivityksessä tuli kerrottua arjen monimuotoisuudesta, jossa vilahti mukana ideat. Jostainhan ne ideat tosiaan tulevat, kertyvät ja jalostuvat. 

Luonto on minulle se paikka, jossa mieli lepää, siitäkin huolimatta, että aistit skannaavat ja tutkivat kaikkea mielenkiintoista jatkuvasti. 

Nämä luonnon pienten ihmeiden äärelle pysähtyneet hetket ovat melko olennainen osa minua ihmisenä. Kyltymättömänä luonnon tutkiskelijana, tulen olemaan ikuisesti kuin utelias pieni lapsi.

Mitä sieltä luonnosta sitten löytyy? 

Aika paljon kivien, kallioiden ja rantavesien sommitelmia sekä erityisesti jäkäliä, käpyjä, oksia, mielenkiintoisia kasveja, hyönteisiä, mäntyjä ja sammaleisia satumetsiä. Suot ovat kaikessa monimuotoisuudessaan ja myyttisyydessän kiehtovia. Ja valo; erityisesti varjoisassa paikassa, eri muotoisiin kasveihin osuvat auringon säteet. 

Hienot maisemat ovat toki aina pieniä elämyksiä, mutta vielä suurempia elämyksiä ovat kuitenkin aina ne pienen pienet yksityiskohdat ja tunnelmat, joissa yhdistyvät näkymän lisäksi myös tuntuma jalkojen alla, ilman kosketus sekä ääni- ja tuoksumaisema, joita kuviin voi tosin taltioida vain muistikuvien mielleyhtyminä.

Nyt merellä tuoksuu ja puissa humisee syksy. Josko tänään pääsisi rannan pauhunnasta vihdoin tuonne hiljaa humisevaan sienimetsään 🙏🏻😍

Taiteilijan arkikuva, osa 4

Ai miten sopivan tahmea maanantaipäivitys: kirjanpito! Kuukausi vaihtui taas kynien ja paperien ääressä, numeroita piirrellen. 

Vaikka kirjanpidolliset toimistotyöt eivät olekaan niitä suurimpia intohimojani, haluan pitää asiat järjestyksessä, sillä järjestyksellä ja harmonialla on ainakin minulle suuri vaikutus luovuuteen. Jos paperipinoissa, sähköpostissa ja tiedostoissa murisee kaaos, on silloin vaikea keskittyä mihinkään. Mutta auta armias kun asiat ovat taas järjestyksessä, leijjuu luovuus sillä dopamiinihöyryllä hyvinkin pitkään; no, ainakin taas seuraavan kuun vaihteeseen. 

Kaikki asiat eivät tahdosta huolimatta pysy aina aivan täydellisessä järjestyksessä, mutta tulen melko hyvin toimeen ”riittävän hyvän” järjestyksen kanssa. Luovaa kaaosta on ajoittain vaikea välttää, mutta niissäkin tilanteissa on omat logiikkansa. Oikeastaan olen monesti parhaimmillani juuri kiireessä, jolloin tekeminen on vahvasti organisoitua ja tavoitteellista.

En silti ole koskaan oppinut elämään tekemättömien töiden kanssa, varsinkin jos niitä on kertynyt liikaa. Työn tekeminenkään ei ole niin rasittavaa kuin roikkuvat, hoitamattomat ja keskeneräiset asiat; erityisesti, jos aikaa kuluu ja huono omatunto painaa.

Kirjanpitotehtävät linkittyvät luonnollisesti toimeentuloon. Vaikka taiteilijatkaan eivät voi maksaa laskuja pyhällä hengellä, on taidealalla omituinen ristiriita; taiteilijat haluaisivat myydä teoksiaan, mutta jos niitä myy ja tulee toimeen omillaan, saattaa tulla helposti syytetyksi kaupallisuudesta. Välillä tuntuu rehellisesti sanottuna melko pahalle, että työllä, toimeliaisuudella, luovuudella ja sellaisella taiteella, josta yleisö tykkää, ei saisi elää tai silloin ei ole oikea taiteilija; vain vaikeasti ymmärrettävää taidetta tekevä apurahataiteilija, on oikea taiteilija. 

Mitä jos verrataan muusikoihin? Ei siellä kukaan katso nenän vartta pitkin, jos keikat ovat loppuun myytyjä. Entä teatteri, elokuvat tai kirjat; sielläkään ei ole samanlaista ajatusmaailmaa kuin kuvataiteessa. 

En tässä syvenny asian syihin sen enempää, mutta onneksi suurin osa lähimmistä taiteilijaystävistäni on, apurahoista huolimatta, yhtä yrittelijäitä, kannustavia ja onnittelevat hienosti menneistä näyttelyistä. Mutta on totta, että kuvataidemaailman persoonallisuusdiversiteetti on sen verran monenkirjava, että kaikki eivät mahdu samaan huoneilmaan.

Nukun itse yöni parhaiten ja pysyn vireessä, kun teen sen, minkä koen itse arvokkaaksi ja tärkeäksi. Niin pitkään kun pystyn, yritän tulla toimeen ilman apurahoja. Toki silloin ymmärrettävästi priorisoituu helposti myös rohkeammat installaatioideat näyttelykokonaisuuksien ulkopuolelle. Niille jää tilaa, jos aikaa jää; harvemmin jää. Silti yritän pitää kiinni myös niistä ei-tuottavistakin ideoista, joiden toteuttamiseen käytän sitten sitä ”omaa aikaa.” 

Aika on kuitenkin rajallista ja päivittäin on tasapainoiltava prioriteettien kanssa.

Koskaan yksikään näyttelyn menestys ei ole ollut itsestäänselvyys, vaan jokainen myyty teos on kuin voittaisi lotossa. Jatkuva epävarmuuden pelko tulevasta on ollut arkea jo parikymmentä vuotta, mutta silti sitä vaan aina koittaa uskoa tulevaan.

Asioillahan on ollut tapana aina jotenkin järjestyä; vaikkakaan ei koskaan itsekseen, ihan ilman minkäänlaista työpanosta – asiat ja paperitkin järjestyy, kun ne laittaa järjestykseen

Voimaa ja pitkäjänteisyyttä syksyiseen viikkoon!

Lisäys vielä iltakävelyltä. Hieman huvitti, kun tuli kuljettua tämän ravintolan ohi 😀

Taiteilijan arkikuva, osa 5

Taiteilijan työ on yksinäistä. Vielä reilut kaksi vuotta sitten, arkeni lähenteli lähes absoluuttista fyysistä yksinäisyyttä, jota syvensi entisestään, elämään liittyneet, moninaiset muut murheet. Enkä tarkoita koronaa, koska se ei radikaalisti juurikaan vaikuttanut normaaliin yksinäiseen arkeeni.

Yksinäisyys on vaikea ja monimuotoinen asia, jota monen on vaikea ymmärtää ja toisaalta hirveän moni kokee yksinäisyyttä jossain muodossa, joko ajoittain tai läpi elämän.

Yksinäisyys on pahimmillaan sitä, kun yhteenkuuluvuuden ja samaistumisen kokemus puuttuu tai jää musertavan vajaaksi. Ihminen on yksilön lisäksi kuitenkin vahvasti muihin ihmisiin linkittyvä ”suhdelo,” kuten mm. merkityksellisyyttä tutkinut filosofian tohtori Frank Martela, on osuvasti asian sanallistanut.

Sittemmin perehdyin itse hyvin syvällisesti yksinäisyyteen, aloittaen asian monimuotoisuutta avaavasta kirjasta, Yksinäisten Suomi (toim. Juho Saari, Gaudeamus, 2016). Tunnistin yksinäisyyteni monesta kohdasta, mutta erityisesti identiteettiyksinäisyydestä, jossa ympäriltä puuttuu erityisesti ne ihmiset, joiden kanssa voi innostuneesti syventyä ja jakaa itselle tärkeitä teemoja, arvoja ja aiheita.

Olen ollut pienestä pitäen aina enemmän tai vähemmän syrjitty tai ulkopuolinen; koulukiusattu, työpaikkakiusattu ja tiettyjen ammattiryhmien ulkopuolelle suljettu. Maailma ei todellakaan ollut sellainen, avoin, vastaanottava ja erilaisuutta arvostava, kuin minulle kotona opetettiin.

Aikojen saatossa filosofiasta ja sosiologiasta innostuneena, yksinäisyyden perspektiivi on laajentunut ja saanut uudenlaisia kuvakulmia ja termistöä. Pahimmillaan identiteettiyksinäisyyteni on saanut anomian piirteitä; syvää juurettomuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta, jossa itselle tärkeillä arvoilla ei tunnu olevan ympäröivässä, sosiaalisessa yhteisössä, juurikaan merkitystä tai arvostusta. Ikävimmillään se voi aiheuttaa välinpitämättömyyttä, ettei millään ole enää juurikaan merkitystä. En ole kuitenkaan antanut sille tunteelle täysin periksi.

Sittemmin olen nimittäin löytänyt yksinäisyydestä myös hyviä puolia. Se on mahdollistanut täysin itsenäisen ajattelun ja luovuuden, jota oikeastaan en enää halua turmella, liittymällä mihinkään kollektiiveihin, joiden normistoon tulisi taipua. En tarkoita, ettenkö kykenisi yhteistyöhön; ei, ei siitä ole kyse; rakastan tiimityötä ja yhteistyötä. Mutta tarkoitan lähinnä taidemaailmaa, jonka luonne on minulle nyt parissa kymmenessä vuodessa auennut. Pelkäänpä, että taiteilijan vapaus on monesti kahlittu taideyhteisön raameihin, normistoon ja odotuksiin liittyvään hyväksymisen tavoitteluun. Onko tällöin taiteilija vapaa toteuttamaan oikeasti sitä, mitä tärkeimmäksi kokee, jos taustalla on jatkuva pyrkimys tulla hyväksytyksi tietyin ehdoin? Tätä haluan välttää. Haluan toteuttaa omaa luovuuttani itselleni tärkein periaattein, en siksi, että tulisin hyväksytyksi vain joihonkin tiettyihin piireihin. Silloin on vapaa kun ei tarvitse pelätä tulevan työnnetyksi mihinkään ulkopuolelle, kun on jo ulkopuolella.

Yksinäisessä arjessa tulee mm. kuunneltua maalatessa kirjoja. Sekin on eräänlaista, ajatustason kommunikointia ja ideoiden jakamista. Kuuntelu, on nimittäin yksi tärkeimpiä kommunikaation osatekijöitä ja viisauden alku. On aivan huikean mielenkiintoista kuunnella tai lukea, maailmaa erilaisista kuvakulmista tutkivien kirjoittajien ja ajattelijoiden pohdintoja. Kaikkia kirjoja ei pysty kuuntelemaan, koska lukukokemus on kuitenkin eri asia kuin kuuntelukokemus. Lukiessa voi helpommin pysähtyä pohtimaan, vertaamaan ja soveltamaan ”kuulemaansa.”

Monesti juuri kirjojen kohdalla koen vahvaa samaistumisen tunnetta ja saan niiden kautta suunnatonta helpotusta identiteettiyksinäisyyteeni. Tyhjyydessä kaikuvaan kysymykseen, ”is anybody out there?” vastaakin yllättäen: ”there really are some people out there, somewhere.”

Tällaisia sielun yhteyksiä tarjoavat mm. Kari Enqvist, Frank Martela, Marcus Aurelius, Merete Mazzarella, Laura Kolbe & Kristiina Järvinen, Niina Junttila, Perttu Pölönen, Yuval Noah Harari…

Jonossa on paljon mielenkiintoisia nimiä ja kirjoja, liittyen erityisesti sosiologiaan ja sosiaalipsykologiaan.

Kaikesta inspiroivista ajatusyhteyksistä huolimatta, työarjessa kaipaisi silti edelleen joskus enemmän yhteistä luovaa projektityötä ja voimaannuttavaa työn tekemisen ja inspiraation jakamista. Yksinään asioihin tarttuminen on aina tahmeampaa, kuin yhdessä tekeminen. Välillä tuntuu kuin olisi työn äärellä, Tittelintuure-sadun myllärin tytär, olkien ja rukin kera linnan kammariin suljettuna. En vain tiennyt Tittelintuuren nimeä ja jouduin luopumaan paljosta ja kehräämään olkia yksinäni ehkä loppuelämäni. Onneksi kammarissa on iltaisin ja viikonloppuisin kuitenkin rakas arjen ja peiton jakaja sekä monia tärkeitä ystäviä, ja poika, jota ei onneksi aivan kokonaan tarvinnut Tittelintuurelle antaa.

Tämä on kaikesta vertauskuvallisuudestaan huolimatta, tositarina yhden taiteilijan elämästä ja arjesta, kirjojen tarjoamasta sielunkumppanuudesta ja ajoittain lamaannuttavasta, yksinäisyyden tuskasta.

Lukemisen ja sielujen kohtaamisen iloa viikonloppuun!

Taiteilijan arkea, osa 6

Tässä se on; arkisen kaupunkiympäristön yksi lempipaikoistani; rauhallinen, klassinen ja intiimi Rikhardinkadun kirjasto.

Filosofia, psykologia ja yhteiskuntatieteet; siinä kolme tärkeintä hyllyväliä. Ajan ilmiöiden tutkiminen ja ennen kaikkea niiden syihin perehtyminen, ovat yksi arkea tehokkaasti täyttävä intohimoni.

Kuten edellisessä päivityksessä tuli todettua, kirjojen lukeminen on siis eräänlaista, kirjoitetun ajatuskulun kuuntelua ja niiden kanssa pohdiskelevaa, ajatustason keskustelua. Omituisen hiljaista tuolla kirjastossa onkin, ottaen huomioon, kuinka paljon niissä hyllyrivistöissä riittää moninaista puheen sorinaa ja ajatusten virtaa.

Ja ajatella, kuinka paljon siellä tosiaan olisi ymmärrystä, ajattelua, viisautta, järkeä ja älyä laajentavaa informaatiota, vieläpä ilmaiseksi luettavissa. Miettinyt monesti, että jos kaikki koviten kolisevat tyhjät tynnyrit täyttyisivät kaikella sillä tiedolla sekä viisaudella, olisi somen ja netin keskustelupalstoilla yhtä hiljaista kuin kirjastossa.

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän tajuaa, kuinka vähän lopulta tietää. Jos itselle tulee sellainen olo, mitä maailmasta ja yhteiskunnasta ymmärtävät sitten he, jotka eivät lue?
Eniten minua huolestuttaa asia yhteiskuntarauhan puolesta. Demokratia ei voi pidemmän päälle toimia, jos äänestäjillä on liian suppea sekä valikoiva kuva maailmasta ja yhteiskunnan rakenteista. Eikä ne rakenteet, lukeminen ja sivistys tunnu monia kiinnostavan, sillä arvomaailma on kallellaan aivan toiseen suuntaan.

Lienee ilman lukemistakin helposti nähtävissä, että nykypäivän vallitsevan arvomaailman kärjessä ovat raha, outfit, menestys, julkisuus viihde ja helppous. Jotain nykymaailmasta kertonee myös se, että nuorten tulevaisuudenhaaveita koskevissa kyselyissä korostuu kuuluisuus, rikkaus sekä gangsta-kulttuurin ihannointi. Tuntuu surulliselta, että tällaisessa ajan ilmiöiden arvomaailmassa monen omanarvontunto, on somen tykkäysten ja seuraajien määrän varassa. Merkkivaatteita vaikka sitten varastetaan muilta, jos niihin ei ole itsellä varaa, sillä ulkokuori ja status on kaikki kaikessa, jossa äly loistaa lähinnä poissaolollaan.

En itse kaipaa julkisuutta tai glamouria. Arvostan enemmän sitä, mitä ihmisten ulkokuorien sisäisessä maailmassa on maailmalle jotain järkevää annettavaa. Kaipaan ennemminkin hyviä ja analyyttisiä keskusteluja kuin pinnallista bling blingiä. Toki siististi täytyy pukeutua, mutta esimerkiksi statuslogojen näkyminen on noloa, joka opetettiin jo kotikasvatuksessa.

Työni on julkinen, mutta en siis halua olla mikään parrasvaloissa keikistelevä julkkis. Kosketus suuren yleisön kanssa on ollut sen verran avartava kokemus, että mielummin olen näkymätön ja keskityn vain omaan intohimooni, seisoen niiden arvojen takana, jotka ovat minulle tärkeimpiä.

En myöskään halua kilpailla mistään paremmuudesta. En halua olla paras, vaan toivoisin, että voisin vastata siihen maailmaa laajemmin ymmärtävään minimivaatimukseen, johon mielestäni kaikkien tulisi pyrkiä. Maailma on tottakai täynnä loistavia esikuvia ja suunnannäyttäjiä, mutta ei miksikään staraksi tarvitse itse pyrkiä. Useimmat heistä päätyvät sellaisiksi lähinnä juuri sen oman intohimon saattelemana ja sivuilmiönä; ja siihen sen arvostuksen tulisikin perustua.

Haaveilen aina välillä, että voisikohan sivistys, viisaus ja moraali tulla koskaan muotiin? Tässä vallitsevassa arvokulttuurissa, se tosiaan taitaa jäädä ikuiseksi haaveeksi, mutta koitan ainakin itse omalta osaltani edistää siihen tähtäävää kehitystä.

Ja säästyypähän samalla itse melkoisen monelta turhalta ärtymykseltä, kun viitsii laajentaa ymmärrystä maailmasta ja pitää pääkopan vireessä.

Kuvan otti poikani, jota tosin en ole saanut vielä innostumaan lukemisesta. Tunnen olevani voimaton, puhelimen tarjoaman pikaviihteen imun kilpailussa.

Lukemisen ja ikuisen opiskelun iloa tulevaan viikkoon! 🤗📚☀️

Taiteilijan arkea, osa 7

Vaikka taiteilijan työ on yksinäistä ja itsenäistä, tuovat tilaustyöt siihen ripauksen tiimityötä ja ihania kohtaamisia.

On jotenkin erityisen merkityksellistä saada tutustua syvällisesti erilaisiin ihmisiin, elämäntarinoihin, perheisiin ja perheenjäsenten luonteisiin sekä heidän kiinnostuksen alueisiinsa; koostaen niistä sen jälkeen omanlaisensa tarina, kuvallisen maalauksen muotoon tulkittuna.

Tilaustyöt ovat dynamiikaktaan siis hyvin erilaisia kuin näyttelytyöt.

Tilaustyöt ovat ikäänkuin elämänkerrallisia novelleja, kun näyttelyteokset taasen ovat omanlaisiaan, tarinallisia satuja tai pohtivan tutkivia esseitä.

Ainut, mikä tilaustöissä harmittaa, on niiden toteutumisen venyvät aikataulut. Ideaalitilanteessa haluaisin tarttua flow’n viemänä työhön heti; juosta hengästyneenä kotiin, vauhdissa vaatteita vaihtaen, pingoittamaan juuri sopivan kokoinen canvaspohja ja maalata niin pitkään kuin silmät pysyvät auki! Mutta todo-listan aikataulut eivät ole vielä sitä tilannetta mahdollistaneet.

Kun aikaa kuluu, muistijälki siirtyy passiiviseen muistiin, jonka arkistoista kaivaminen vaatii myöhemmin keskittymistä ja palaamista muistiinpanojen äärelle.

Siksi kirjoitan ylös kaiken olennaisen, mitä keskusteluiden myötä tulee esille sekä erilaisia ajatuksia ja ideoita, joita noiden kahvihetkien äärellä syntyy. Ne auttavat myöhemmin palauttamaan keskustelut selkeämmin mieleen.

Useimmiten idea maalauksesta rakentuu jutustelun myötä melko nopeasti, joka rakentuu muistiinpanoihin pieneksi pikaluonnokseksi. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ja se helpottaa aikanaan myös työn aloittamista.

Kun sitten vihdoin tulee se maalauksen aloittamisen hetki, teen aikaloikan taaksepäin, muistiinpanojen ja kuvien äärelle. Sen jälkeen itse maalaaminen alkaa paneutumalla luonnokseen. Aloitan toisintamalla tuon tuhertamani idean sommitelmaksi kankaalle, jotta aloittaminen ei tyrehtyisi turhan jahkailuun? Kun kokonaisuus alkaa hahmottua, palaan taas tarkemmin valokuviin ja tärkeimpiin yksityiskohtiin.

Kun sitten monien vaiheiden jälkeen koittaa aika lähettää kuva tilaajalle, kommentteja ja täydentäviä toiveita varten, alkaa viimeistelyä edeltävät korjaukset; siis ennen kun kuva ehtii vielä edes lähteä minnekään. Nimittäin kaikesta keskittymisestä, maalaamisen tauottamisesta ja kaukaa katsomisesta huolimatta, korjaustarpeet tulevat esiin usein vasta maalauksen valokuvaa, puhelimen näytöltä katsoessa. Tämä vaihe saattaa kestää pitkään ja vaatia lukemattomien korjauksien jälkeen useampia kuvia.

Kuva on melkein sama kuin katsoisi työtä kauempaa, mutta tehokkaampi. Silti teokset ovat livenä kuitenkin aina pehmeämpiä sekä dynaamisempia, sillä yleensä niitä kuitenkin katsotaan paljon lähempää. Jopa tietokoneen ruudulta kuvaa katsoessa etäisyys vastaa usein samaa, kuin katsoisi maalausta kotona viisitoistametrisen käytävän päästä. Mitä pienempi näyttö, sitä enemmän efekti korostuu. Harvassa kodissa on kuitenkaan niin pitkiä katseluetäisyyksiä, kuin miltä maalaus näyttää puhelimen näytöltä katsottaessa. Siksi teoksen asettaminen kuvankäsittelyäpillä sille varatusta paikasta otettuun interiöörikuvaan, antaa tarvittaessa lopputuloksesta realistisimman kokonaiskuvan.

Tilaustyöt ovat täten monella tavalla, minulle henkisesti todella tärkeitä, ja sitä ne ovat erityisesti yleensä myös asiakkaillekin. Tilaustyö on kokonaisvaltainen prosessi, johon kiteytyy paljon odotuksia, tunteita ja tärkeitä muistoja. Usein maalaukset tulevat ehkä lahjaksi puolisolle tai muutoin yhteisestä päätöksestä, keskeiselle paikalle, osaksi kodin elämää ja arkea. Näin ollen teoksen valmistumiseen ja luovutukseen sisältyy siis myös hurjasti onnistumisen paineita. Lopputulos on oltava mieluisa ja vastattava odotuksia. Siitä pitää huolen myös tyytyväisyystakuu; niin pitkään tarvittaessa viilataan, että kaikki ovat iloisia ja tyytyväisiä lopputulokseen; se on tässä omanlaisessaan tiimityössä tärkeintä.

Tänään sain taas jälleen ilon ja kunnian perehtyä erään perheen tarinaan ja iloisiin perhealbumeihin, joiden pohjalta jalostuva maalaus tulee aikanaan syntymäpäiväyllätykseksi, heidän tunnelmallisen kotinsa keskeiselle paikalle. Mutta sitä ennen täytyy maalata valmiiksi vielä muutama muu tilaustyö ja toteuttaa niin ikään tiimityönä, yksi isompi näyttelykokonaisuus.

Tiimityön ja yhdessä ideoinnin iloa myös sinne teidän kaikkien tuuliseen ja syksyiseen työviikkoon! 🤗🍂🌧️

Taiteilijan arkea, osa 8: mitä on vapaa-aika?

Välillä sitä on pysähtynyt joskus miettimään, mikä on työajan ja vapaa-ajan ero? Tuntipalkkaa vastaan suoritettavan työn tekijälle, ero on varmasti melko selkeä, mutta monella kuukausipalkkalaisella, joilla työaika ei ole välttämättä sidottu edes tiettyihin kellonaikoihin, ei taasen ohjeellinen kahdeksan tuntia päivässä näytä riittävän.

Yrittäjien keskuudessa puhutaan usein, että yrittäjää ei voi ymmärtää kukaan muu kuin toinen yrittäjä. Se pitää pitkälti paikkansa. Samoin toimitusjohtajaa harvoin ymmärtää kukaan muu kuin toinen toimitusjohtaja. Synnytyksen fyysisiä tuntemuksiakaan on mahdoton vertailla miehen kanssa.

Turvallista palkkaa, loma-ajan palkkaa, sairasajan palkkaa, lomarahaa ja lomaltapaluurahaa itsestään selvyytenä saaneen on vaikea ymmärtää, miksi yrittäjällä työkeikat hallitsevat niin paljon arkea ja elämää. Se on oikeasti monessa perheessä, parisuhteessa ja jopa ystävyyssuhteissa iso haaste.

Aina kyse ei kuitenkaan ole toimeentulostakaan vaan intohimosta, joka linkittyy yhteen toimeentuloon liittyvän ammatin kanssa. Yhtälailla päiväkodin keikkatyöläinen voi olla äärimmäisen kiinnostunut lasten neuropsykiatriasta tai kognitiivisen kehityksen vaiheteorioista kuin kaupallisten intressien turvaamaa ja kannustavaa huipputeknologiaa suunnitteleva tutkija katalyyteistään. Vielä enemmän ihmetystä monissa herättää, jos aikaa käyttää ylenmäärin johonkin sellaiseen, joka ei jonkun mielestä tuota mitään; siis yleensä tällä tarkoitetaan rahaa.

Olen jo tovin ollut äärimmäisen kiinnostunut luokkaeroista. Enkä tarkoita luokkaeroilla tuloeroja, vaan esimerkiksi erilaisten koulutustaustojen, ammattiryhmien ja asuinalueiden moniulotteisia arvomaailmallisia kulttuurieroja. Tai myös toisinpäin: kulttuurieroja, jotka muodostavat yksilön arvomaailman, maailmankuvan, ammattiryhmään suuntautumisen sekä koulutukseen panostamisen.

Kulttuurieroilla tarkoitan siis ihmisen arkipäiväistä arvomaailmaa ja siihen perustuvia valintoja, ajatuksia, asenteita, mielipiteitä, toiveita sekä mieltymyksiä, kuten esimerkiksi esteettisiä, laadullisia ja musiikillisia mieltymyksiä.

Luokkaerot eivät siis ole silmissäni pelkästään tuloeroja, sillä olen huomannut, että raha ei esimerkiksi takaa ihmisen sivistystä, viisautta tai eettisyyttä.

Eniten ihmisen kulttuuriluokkaa määrittelee aika. Tai no, jätetään yhtälöstä pois, ärsytystä yleisesti aiheuttava, sana luokka ja korvataan se sanalla ryhmä; siitä tässä kuitenkin on kyse; arvokulttuuriryhmistä. Vaikka monet paheksuvat ihmisten luokittelua ja lokerointia, tekee jokainen ihminen mielessään asioiden ryhmittelyä jo aivan primitiivisten riskianalyysien vuoksi, joten kyse ei edelleenkään ole laittamisesta ihmisiä mihinkään arvojärjestykseen vaan tutkia ja ymmärtää, miksi esimerkiksi ihmiset eivät aina ymmärrä toisiaan; tässäkään asiassa. Jokaisen ihmisen maailmankuva, arvomaailma ja käsitys ihan kaikesta, perustuu ympärillä olevien vaikutteiden ja muiden ihmisten käsitykseen, aivan kaikesta; maapallon muodosta aina oman toiminnan vaikutuksen ymmärrykseen globaalissa kokonaisuudessa. Seura tekee kaltaisekseen, kertoo jo vanha sanontakin. Sosiologia ja sosiaalipsykologia pureutuvat juuri näihin asioihin. Tämä on aihe, jota mielelläni käsittelen myös taiteen keinoin.

Suurimmalla osalla meistä on käytössään 24 tuntia vuorokaudessa, jossa on, kroonisen ajanpuutteen tunteesta huolimatta, yllättävän paljon aikaa, jonka täytteen valitsee itse, enemmän tai vähemmän tiedostaen. Näyttäisi vahvasti siltä, että yksilön kulttuuriryhmään sijoittuminen korreloi melko suoraan verrannollisesti myös se, mihin aikaa käyttää. Jokainen meistä käyttää arjen erilaisissa tilanteissa aikaa odottamiseen ja likipitäen kaikki ottavat niissä hetkissä puhelimen käteen; mutta mihin sen ajan siellä puhelimessa käyttää, on olennaisinta.

Mitä kukin ihmisissä sitten arvostaa, pohjautuu myös omaan arvomaailmaan. Itse henkilökohtaisesti arvostan sydämen sivistystä, korkeaa moraalia, ajattelua ja maailman kulttuurien ja politiikan ymmärrystä. Pelkkä koulutustaso tai varsinkaan raha, eivät itsessään tee kenestäkään mielessäni arvokasta. Tärkeintä on se, mitä päässä ja sydämessä liikkuu.

Täten itse siis priorisoin paljon tilaa kaikelle maailmankuvaa avartavalle lukemiselle. Tälläkin hetkellä se priorisoituu kesäkodin syysvelvotteiden ja siivoamisen edelle. Tosin aikaa vie ja määrittelee myös moni muu asia. Veneen talviteloille siirto on tehtävä keliolosuhteiden vuoksi tänään, halusi tai ei. Aikaa kuluu ja on myös tehtävä valintoja, mistä ajasta on valmis maksamaan mitäkin. Tällä kertaa veneen talvitoimet on ulkoistettava, sillä aikaa ei riitä kaikkeen. Ei tietysti rahaakaan. Paljosta muusta täytyy tinkiä ja priorisointia täytyy tehdä jatkuvasti. Ja siihenkin liittyy juuri ne arvot; saaristoelämä ja toimiva vene on minulle tärkeämpää kuin kuukausittaiset kampaajakäynnit, matkustelu tai kaupalliset harrastukset; tiede taasen tärkeämpää kuin viihde.

Aikaa on kulunut myös edellisestä arkikuvapäivityksestä. Moni muu asia on mennyt sen edelle. Aika ei riitä kaikkeen. Nytkään se ei riitä tämän aiheen kirjoituksen laadulliseen tarkistamiseen. Aika loppuu.

Aika. Mihin aikaa kuluu? Miksi sitä tuntuu olevan aina liian vähän? Mikä on ajan hinta?

Ne ovat raamit, joiden sisälle ihminen rakentaa arvonsa, prioriteettinsa ja itsensä.

Sen verran nipistin aamusta myöskin aikaa, että luin juuri täydellisesti tähän aiheeseen linkittyneen kirjoituksen Helsingin sanomista. Laitan linkin TÄHÄN; lahjaksi ja pohdittavaksi syksyisen aurinkoiseen ja hetkeksi tyyneen tiistaipäivään.

Taiteilijan arkea, osa 9: työasento ja maaliset housut

Pienen flunssaepisodin jälkimainingeissa arki taas jatkuu. Nyt vuorossa lattialla työskentelyn ja sotkuisten housujen logiikkaa sekä ajatelmia oppimisesta.

Muistan jo koulun ensimmäisellä luokalla tilanteita, kun opettaja käski istumaan tuolilla ”nätisti.” Se tarkoitti istumista naama eteenpäin, jalat tuolin etupuolella roikkuen. Se oli tuskaa, sillä liikunnallisuudesta huolimatta, paine kertyi epämukavasti jalkoihin, varpaita paleli, sydän tuntui raskaalle ja alkoi väsyttää. Asiaa ei helpottanut myöskään pitkäveteinen opetus. Oli oltava sijaistoimintoja, jotta pystyin kuuntelemaan; tai siis olisin pystynyt. Istuin nimittäin melko usein oppitunnilta ulos heitettynä eteisessä; ja vain siksi, että kukaan ei vielä silloin tiennyt, mitä ovat keskittymistä vaikeuttava, luova mieli tai adhd. Ei ollut silloin vielä sopivaa piirrellä oppitunnilla kirjan kulmiin, pyöritellä pyyhekumia käsissään tai istua jalat tuolilla. Siitä pitivät huolen myös muut oppilaat, jotka oppivat melko nopeasti kyttäämään tekemisiäni ja kielivät niistä sitten ylpeinä opettajalle. Hermostuin, ja taas istuin eteisessä. En koskaan kuitenkaan tehnyt mitään ilkeää tai pahaa. En vain pystynyt istumaan ”nätisti.”

Myöhemmillä luokilla luova mieli haki aina jotain ihmeteltävää ja normaalista poikkeavaa. Muistan hämärästi myös tilanteita, joissa saattoi olla vaikea noudattaa tiettyjä tehtävänantoja, koska olisin halunnut tehdä joitain asioita eri tavalla. En siksi, että periaatteesta olisin vastustanut sääntöjä, vaan jotenkin näin aina uusia kuvakulmia, josta katsottuna asian voisi tehdä eri tavalla tai paremmin; mutta ei; ”tämä tehdään nyt näin, kuten on käsketty.” Kaipasin perusteluja, sillä ”koska näin nyt vaan tehdään” tai ”koska näin kaikki muutkin tekevät,” eivät riittäneet perusteluiksi. Matematiikan tunnilla ei riittänyt perusteluksi myöskään, että pii nyt vain on sellainen joku hokkuspokkus-vakio, jonka joku höperö nero on numeropäissään keksinyt. Halusin ymmärtää logiikan, mihin ympyrän pinta-ala oikeasti perustuu, eikä vain johonkin ulkoa opeteltavaan kaavaan.

Olen siis kaivannut lapsesta lähtien kaikkeen ensisijaisesti järkisyitä ja kokonaisuuden logiikkaa. On oikeastaan jopa mahdoton yrittää painaa mieleen yksityiskohtia ilman kokonaisuuden hahmottelua. Yksityiskohdat taasen muokkaavat kokonaisuuden tulkintaa ja ymmärrystä, johon lopulta kaiken mieleen painamisen motiivi perustuu. Tästä syystä näyttelytkin rakentuvat aina ensisijaisesti jonkin teeman ympärille, jonka kanssa yksittäiset teosideat alkavat vastavuoroisuuden rytmissä, hitsata hiljalleen kokonaisuutta yhteen. Oppimiseni ja työskentelyni ovat siis aina perustuneet vahvasti hermeneuttiseen kehään, enkä usko olevani tässä poikkeus.

Miten tämä liittyy siis lattialla istumiseen?

Vaikkakin yksi järkisyy on edelleen fysiologinen, on taustalla myös kokonaisuuden hahmottamisen logiikka. Lattiapinta-alaa riittää enemmän kuin pöytäpinta-alaa. Lattialle mahtuu enemmän asioita näkyville samaan aikaan ja seistessä katselukulma on ylempänä, verrattuna esimerkiksi pöydällä työskentelyn perspektiiviin. Kun maalaa useampaa maalausta kerralla, on helppoa, kun kaikki kaikki työt ikään kuin piirissä ympärillä, jolloin niitä voi helposti aina vilkaista sivusilmällä, korjaten ohimennen jotain pientä tai uppoutua ehkä jatkamaan jotain kohtaa syvällisemmin. Välillä tekniikka vaatii myös maalaamista laakana, eli taulun maatessa vaakatasossa lattialla. Joskus taas tarvitaan isommissa maalauksissa keittiöjakkaraa ja tikapuita; istun niilläkin aina jotenkin jalat koukussa. Kaiken lisäksi tuolilla istuen tai seisten maalaminen, saisi hartian juntturaan jo parissa tunnissa. Siksi istun usein oikeaan jalkaan nojaten tai sen polvella kättä lepuuttaen.

Lattialla tilaa valtaa usein myös paletti. Oikeastaan koko työskentelyalusta on yleensä yhtä palettia, joka kuivuu yön aikana ja on joka päivä, ikään kuin perustettava uudelleen sopivaan kohtaan, vanhojen maalien päälle. Paletteja syntyy jatkuvasti uusia, mutta eräs isompi kangas, on ollut ”mattona” jo vuodesta 2009. Se on ollut parikin kertaa näyttelyissä esillä, pingotettuna kiilapuille, mutta suuren kokonsa vuoksi se ei toistaiseksi ole vielä löytänyt uutta kotia; joten teos jatkaa kehittymistään.

Se, että housuja on joskus vaikea erottaa paletista, johtuu siitä, että siveltimestä tulee aina välillä pyyhkäistyä ylimääräistä maalia tai vettä housun lahkeeseen, sillä vasen käsi ei aina ole vapaa rätin käytölle. Housun lahje vaan on jotenkin niin kätevästi aina siinä käden ulottuvilla ja sopivasti matkalla paletilta kankaalle. Siitä on tullut niin rutiini, ettei sitä enää juuri ajattele. Siksi normaaleissa vaatteissa ei koskaan kannata mennä ohimennessä vain ”vähän nopsaan korjaamaan” jotain. Muuten tulee helposti taas lisää työhousuja.

Maalisista housuista, lattiapaletista ja tilapäisen sotkuisista työvaiheista huolimatta, on siisteys kaiken a ja o. En voisi kuuna päivänä keskittyä mihinkään sotkuisessa tai likaisessa ympäristössä; ahdistuisin niin etten saisi henkeä. Luovuuteni ei siis todellakaan kuki kaaoksessa, enkä siksi pystyisi työskentelemään esimerkiksi boheemeissa taiteilijakommuuneissa. On oltava siistiä, puhdasta, seesteistä, ja harmoonista. Eli en ole tässäkään suhteessa, stereotyyppisten ammattikunnan normien raameihin istuva, perinteinen taiteilija.

Mutta mitä toistuvasti ihmetystä herättäneeseen työasentooni tulee, niin työskentelen siis edellä mainittuun logiikkaan perustuen, kaikkein mieluiten aina lattialla; siitäkin huolimatta, että yleinen aikuisten normi olisi istua nätisti tuolilla. Onneksi koulumaailma on nykyajan lapsille tässä asiassa sallivampi.

Toisin tekemisen ja luovan ajattelun rohkeutta viikonloppuun!

Taiteilijan arkea, osa 10: totuus kuvien taustalla

Niin sitä arkikuvahaaste pohdintoineen on tullut tältä erää päätökseen. Ympyrä sulkeutuu ja päätän tämän arkikuvahaasteen osittain lähtöpisteen teemaan.

Toivottavasti moni on jaksanut perehtyä myös tarinoihin kuvien taustalla; sillä aivan kuten näyttelyssäkin, tarina maalauksen taustalla rikastuttaa näyttelykokemusta joskus todella olennaisesti, ja auttaa ymmärtämään itse maalauksiakin paremmin, kun tietää, mistä niissä on kyse. Maalaus on nimittäin monesti kuin kirjan kansikuva; kertoo katsojalleen enemmän kuin tuhat sanaa, mutta joskus tuhat sanaa kertoo todellisen tarinan paremmin kuin mielikuvituksen valtaama tulkinta kuvasta. Vaikka joskus jotkut maalaukset ovatkin toki tarkoitettu nimenomaan vain mielikuvituksen herättäjiksi, on kuitenkin myös paljon maalauksia, joilla on tarina kerrottavanaan.

Elämä ja totuus ovat nimittäin aina kuvaa, pintaa ja otsikkoa syvemmällä. Täytyy vain olla kärsivällisyyttä lukea kuvatekstiä pidemmälle sekä kirjat kannesta kanteen. Pysähtyä ja syventyä niiden antamien ajatusten sekä tunteita ravistelevien tulkintojen äärelle.

On välillä perehdyttävä katsomaan toisten todellisuutta eri kuvakulmista. Hiljennyttävä tutkimaan maailmankuvaa heidän näkymänsä läpi; avatakseen ovia viisauteen: maailman kaaoksen, edes hitusen parempaan ymmärrykseen.

Välillä on katsottava maalaustakin eri keinoin, jotta voisi nähdä jotain sellaista korjattavaa, jota ei pelkästään läheltä katsottuna näe. Ja kun katsoo jo pelkästään tuota kuvaa, maalauksen kuvaamisesta, huomaa, että valokuvakin saattaa näyttää todellisuudesta vääristyneen version. Silmien näkemä totuus on jossain noiden kahden teknisen tulkinnan välissä; ei niin sumea ja ylivalottunut kuin taustakuva, ei niin korostuneen kontrastin kova kuin puhelimen näytöllä. Siksi pieneltä näytöltä katsottu kuva ei koskaan vastaa täysin todellisuutta.

Moni onkin varmasti huomannut näyttelyissä kuvia ottaessa, että puhelimen näytöllä maalaus näyttää aivan erilaiselta kuin livenä. Kirkkaat keinovalot ja kameroiden dynaamiset perusasetukset lisäävät kontrastia, jota joutuu aina jälkikäteen, kuvan muokkausasetuksissa korjaamaan. Aina se ei ole edes korjattavissa, menettämättä vaaleiden ja tummien alueiden nyansseja.

Vääristynyttä kuvaa voi siis olla joskus mahdoton korjata jälkikäteen, monessakaan mielessä; erityisesti jos kokonaiskuva ja käsitys perustuvat vääristyneeseen tietoon.

Jonkinlainen alustus ja ymmärrys on likipitäen kaikessa tärkeää. ”Savun hälvettyä tarkistamme kytkennät,” kertonee parhaiten myös jonkinlaisesta, kaikkitietävän yli-ihmisen käyttöohjeallergiasta. Kokoamisohjeetkin otetaan esille viimeistään siinä vaiheessa kun ”typerästi suunniteltu” ovi ei mahdu paikalleen. Vikahan on aina ensisijaisesti jossain muualla kun hänessä, jonka mielestä kokoamisohjeet ovat vain urpoille. Jos ei muuta, niin vika on loppupeleissä aina hallituksessa.

Niin ikään kirjojen lukijoistakin liian moni ohittaa alkutekstit ja johdannon, joka on oikeastaan kirjan tärkein ensimmäinen luku. Ilman perehtymistä kirjan ideaan, saattaa lukiessa mennä paljon asioita ohi, väheksymättä myöskään väärinymmärryksen riskiä. Johdanto ei ole pelkästään kirjan lukuohje; se on tärkeä osa itse kirjaa.

Oikeastaan pitkälti kaikki toimii niin. On aina hyvä perehtyä faktoihin tarkemmin, ennen kun hyppää pimeään koskeen.

Sama pätee niin ikään uutisten kommentoinnissa. Liikaa syntyy kaaosta tietämättömyyden ja ymmärtämättömyyden vuoksi; kun ei olla jaksettu ennen mielipiteen huutelua lukea uutisjuttua loppuun, perehtyä asiaan syväällisemmin tai nähdä, ymmärtää ja hyväksyä oman tietämyksensä rajallisuutta. Mielipiteen muodostamisesta oletusten ja luulon pohjalle kun ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. Luulo ei ole tiedon väärti ja tyhjät tynnyrit kolisevat koviten.

Pysähtykää hyvät ihmiset, pysähtykää!

Ei kannata tuhlata kallista elämää vain mielikuvitusta ruokkivia kuvia, provosoivia uutisotsikoita ja somen nopeaa pikaruokaa hotkien. Ne muodostavat maailmasta vain hyvin yksipuolisen ja vääristyneen kuvan.

Lukekaa, opiskelkaa, kysykää, perehtykää, olkaa uteliaita ja sukeltakaa rohkeasti asioiden uusiin ja joskus epämiellyttäviinkin kuvakulmiin. Ennen kaikkea kuunnelkaa, mitä rauhassa ja ilman kiihkoa erilaisiin asioihin vihkiytyneillä on teille kerrottavaa.

Sijoitamme yhteisistä veroista paljon rahaa tieteelliseen tutkimukseen ja maailman suurten asioiden ymmärtämiseen, johon perustuvaa informaatiota on universumi täynnä. Kirjasto, yleishyödyllisten järjestöjen verkkosivut ja avoin yliopisto ovat kaikille avoinna!

Jos maailmanmeno turhauttaa, niin monessa asiassa yksittäisillä ihmisillä ja yksilöistä koostuvilla joukoilla, on hämmästyttävän suuria mahdollisuuksia vaikuttaa, niin pahassa kuin hyvässäkin.

Siksi yksi tärkeimmistä, lapsuudesta asti elämäni läpi kantaneista opeista, on hyvinkin konkreettinen: ”mikäli haluat muuttaa maailmaa, aloita itsestäsi.” Joka päivä maailmasta on mahdollisuus tehdä edes hitusen parempi, jos niin haluaa. Jokainen minuutti meistä jokainen tekee arvojensa mukaisia valintoja. Siksi koitan omalta osaltani elää mahdollisimman vastuullisesti, luen laajasti kaikenlaista ja opiskelen. Siksi myös kirjoitan, sillä jokainen tähänkin pohdintoon käytetty minuutti, on elämää rikastuttavien näkemysten lahja, aivan jokaiselle sekä kiitollisuuden osoitus myös kaikille niille, jotka vastaavasti omilla pohdinnoillaan ja kirjoituksillaan, ovat antaneet lahjaksi mahdollisuuden avartaa omaa maailmankuvaani ja ymmärtää asioita laajemmin.

Parempaa maailmaa kutsumuksena rakentaen, arkikuvatarinoiden lukijoita kiittäen sekä tunnelmallista ensilumen odotusta ja ikuisen oppimisen & oivaltamisen iloa kaamokseen toivottaen!

⁃ Netta

Kiitos!